Kielipolitiikka

Jos pakkoruotsi ahdistaa, kannattaa miettiä, miltä tuntuisi pakkokiina. Singaporen virallinen kielipolitiikka on ollut perinteisesti se, että kaikilla pitäisi olla kaksi äidinkieltä. Englanti on yhteinen kieli, jota kaikkien tulee osata; esimerkiksi kouluopetus annettaan pääosin englanniksi. Toinen kieli on kotikieli, joka - ekspatriaatit poislukien - on etnisestä taustasta riippuen joko mandariinikiina, malaiji tai tamili.

Ajat muuttuvat, ja nykyään yhä useammissa perheissä myös kotikieli on englanti. Hallitus on joutunut huomaamaan, että aito kaksikielisyys on monilta liikaa vaadittu. Jotkut jäävät puolikielisiksi, eli eivät opi kumpaakaan kieltä täydellisesti. Kiina on vaikeaa opiskeltavaksi, ja monet lahjakkaammatkin ovat turhautuneita kiinan opiskeluun. Siksi koulujärjestelmää ollaan muuttamassa siten, että kakkoskieltä on mahdollista opiskella kevyemmän opetussuunnitelman mukaan.

Singaporelaiseen tyyliin asiaa on luonnollisesti vatvottu perinpohjaisesti lehtien palstoilla eri näkökulmista. Kiinan kielen aseman säilyttäminen koetaan tärkeäksi paikallisen kulttuurin säilymisen kannalta. Toisaalta myös ympäröivän maailman muuttuminen ja kansainvälistyminen halutaan ottaa huomioon. Malaijin ja tamilin asema on keskusteluissa suurimmalta osin kuitattu lyhyellä maininnalla, että samat ongelmat ja muutokset koskettavat osaltaan myös näitä kieliä.

Angstiblogista, huomenta

Turhauttaa. Miksi minä aina ajaudun hommiin, joissa tuntuu, että ketään ei oikeasti kiinnosta minun tekemiseni? Joo, totta kai tulokset kiinnostavat. Tai oikeammin se, että saan jotain näennäisesti konkreettista aikaan. Mutta minä en oikeasti jaksa enää kauaa tällaista työtä, jossa vaaditaan, että a) täytyy saada "jotain" aikaan, ja b) sinun täytyy ihan itse keksiä, mitä se "jotain" voisi olla, eikä muita pahemmin kiinnosta. Onhan se kiva, että on vapauksia, mutta minä kaipaisin jonkinlaista sosiaalista vuorovaikutusta. Muutakin kuin tiimipalaverin silloin tällöin. Minä olen yksinäinen susi yksityiselämässäni, en haluaisi olla sitä myös työelämässä. Mutta ilmeisesti minusta ei kuitenkaan ole siihen paljon puhuttuun tiimityöhön. Toteutan ilmeisesti tiedostamattani jatkuvasti samoja virheitä työpaikan valinnan suhteen; kun huono malli on kerran opittu, siitä on vaikea oppia ulos. Historia toistaa itseään.

Jotain positiivistakin. Postiluukusta kolahti Wirallisen näköinen kirje. Suomen suurlähettiläs kutsui minut itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Sehän on vähän kuin linnan juhlat, vai? Ilmeisesti kutsu on lähetetty kaikille Singaporessa asuville suomalaisille, koska en tunne itseäni mitenkään muulla tavoin erityisen merkittäväksi henkilöksi. Olen kahden vaiheilla, lähteäkö vai ei. Puku päällä pönöttäminen on ahdistavaa. En tunne ketään, läikytän kahvit suurlähettilään syliin, tiputan pasteijan boolimaljaan ja solmin kravatin väärinpäin kaulaan. Toisaalta olisin kyllä utelias tsekkaamaan pössikset. Voihan olla, että rahvas ohjataan suoraan karvalakkipuolelle, ja siellä on ihan hauskaa. Elämä on vaikeita valintatilanteita täynnä.

Pieni askel tieteelle, suuri minulle

Sain konferenssipaperin läpi, mikä tiennee konferenssimatkaa Jeesusmaahan maaliskuussa. Ja muutama viikko sitten arvoisa raati näytti vihreää valoa ristiriitaisen vastaanoton saaneelle lehtiartikkelille. Ja mitäkös tämä sitten käytännössä tarkoittaa? No, nippuväikkärin ainekset alkavat olla toivon mukaan kasassa. Aineksissa sinänsä ei ole hirveästi kehumista, mutta jos pistää sekaan reilusti suolaa ja pippuria, ehkä niistä saa jonkinlaisen sopan keitettyä.

Kuten kirjoitin joskus aiemmin, minulla ei ole enää kovinkaan ruusuinen käsitys IT-alalla tehtävästä "tieteestä". Tittelit ja julkaisuluettelot kertovat loppujen lopuksi melko vähän ihmisyksilön tieteellisestä osaamisesta. Enemmänkin ne kertovat akateemisesta kunnianhimosta ja ahkeruudesta, pahimmassa tapauksessa taipumuksesta tutkimuseettisten pelisääntöjen venyttämiseen. En silti halua tuomita Tiedemiehen kuvailemaa tieteellistä ruumismia. Tittelien ja julkaisujen hyvä puoli on siinä, että ne edustavat jonkinlaista konkretiaa alalla, jossa osaamisen ja työpanoksen arviointi on usein enemmän tai vähemmän hämärää. Ja positiivista palautettahan on toki aina kiva saada - julkaisun hyväksyminen on tietysti juuri sitä. Se tulevaisuudessa häämöttävä väitöskirja on kaikesta huolimatta selkeä tavoite ja maamerkki. Sen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla alkaa miettiä, mitä oikeasti haluan isona tehdä.

Tunnelmia maailmalta

Kävin viettämässä pitkää viikonloppua pienimuotoisella lomamatkalla, yksi päivä Bruneissa ja neljä Australiassa. Mielenkiintoinen kokemus, ja matkalta jäi takkiin myös monenlaisia yleisluontoisempia ajatuksia. Ehkä jopa bloggaamisen arvoisia.

Vaikka osasinkin arvata mitä tuleman pitää, islamilaisuuden voimakas läsnäolo Bruneissa yllätti silti. Saattaa toki olla, että vierailuni kanssa päällekkäin osuneet ramadanin viimeiset päivät ja Arafatin kuolema ruokkivat uskonnollista elämää poikkeuksellisen voimakkaasti. Ennen tavanomaista turvallisuusohje-esitystä lennolla kuultiin möreä-ääninen rukous, jossa toivottiin siunausta Allahilta. Rukoukset kaikuivat myös lentokentällä kuulutusten välissä. Lähtöportilla televisio esitti amatöörimäisesti tehtyjä musiikkivideoita, joissa paikalliset iskelmätähdet jammailivat perinteisissä puvuissaan teennäisen letkeästi. Moskeijat olivat näyttäviä, ja rukouskutsut kajahtivat ympäri Bandar Seri Begawanin pientä keskustaa - kun yksi moskeija vaikeni hetkeksi, toinen jatkoi melkein kuin kaiku. Lieneekö imaameilla ollut jonkinlainen kisa käynnissä? Alkoholia ei maassa myydä, joskin vierailijat voivat tuoda pienen määrän omaan käyttöön. Uskonnollisuutta lukuun ottamatta maa on kuin Singaporen pikkuveli: rikas, siisti ja turvallinen. Ja huhujen mukaan vielä autoritaarisempi. Turistin silmiin yhteiskunnan epäkohdat eivät kuitenkaan satu, uskonnon pakkosyöttöä ja veden päälle rakennettujen asumusten alkeellisia olosuhteita lukuunottamatta. Öljytuloilla rikastuneessa Bruneissa on ilmainen terveydenhoito, joten ainakin huono-osaisten kannalta asiat voisivat olla paljon huonomminkin.

Sydneyssä tunsin oloni ensi hetkistä lähtien kotoisaksi, vaikka tullivirkailija piti neljän päivän lomamatkaa niin epäilyttävänä, että tonki reppuni perinpohjaisesti. Jutteli tosin samalla mukavia. Singaporeen verrattuna kaupunki vaikutti hyvin eurooppalaiselta; kadut olivat enimmäkseen leveitä ja arkkitehtuuri samantapaista kuin Länsi-Euroopassa. Joissakin paikoissa olisin voinut ihan hyvin kuvitella olevani vaikkapa Helsingissä. Vieläkin selkeämmin ero Sydneyn ja Singaporen välillä näkyi yöelämässä. Lauantai-iltana kadut täyttyivät humalaisista hauskanpitäjistä, ja meno tuntui jopa reippaammalta kuin Suomessa. Varhaisteinejä pussikaljoineen ei tosin näkynyt, mutta aikuiset juhlivat senkin edestä.

Hieman yllättäen Australiassa oli erilaisia kieltokylttejä ja sakkoukaaseja ehkä jopa enemmän kuin Singaporessa. Rautatieaseman kylttimaakarilla lienee ollut huumorintajua, vai mitä pitäisi ajatella tekstistä "smoking of any substances is prohibited"? Yökerhon huumepolitiikasta kertova lappunen oli laadittu tyyliin "emmehän me muuten välittäisi, mutta laki on laki, ja meidän pitää ajatella myös omaa lisenssiämme, joten sori nyt vaan, että meillä on nollatoleranssi". Joidenkin ravintoloiden seinät oli melkeinpä tapetoitu "ei tarjoilua alle 18-vuotiaille eikä päihtyneille" sekä "tupakointi kielletty" -viesteillä. Toisin kuin Singaporessa, ihmiset eivät kuitenkaan tuntuneet ottavan määräyksiä hirveän tosissaan. Eräässäkin baarissa tupakointi oli kylttien mukaan ehdottomasti kielletty, mutta asiakaskunnasta noin puolet poltti täysin avoimesti. Tarjoilijatyttö sentään oli vetäytynyt häveliäästi portaiden alle näkösuojaan savuamaan.

Henkilökohtaisesti suurimman vaikutuksen Australiassa tekivät Siniset Vuoret. Näköalatasanne Kolmen Siskon lähellä oli tosin ikävästi turistien ruuhkauttama, mutta kauempana patikkapolulla saattoi jo aistia luonnon rauhaa. Ympärillä avautuvat henkeäsalpaavat maisemat ja vastaantulijat tervehtivät iloisesti. Voiko ihminen enää muuta toivoa?

Yhtä juhlaa

Monikulttuurisessa maassa on melkein jatkuvasti käynnissä joku suuri festivaali tai jonkun uskontokunnan juhlanvietto. Deepavalin - intialaisten valon juhlan - kunniaksi Little India on ollut jo viikkokaudet juhlavalaistuksessa. Suunnilleen samaan aikaan sijoittuu tänä vuonna myös muslimien ramadan-kuukausi. Deepavalia vietetään ensi torstaina ja ramadanin päättävää hari raya puasaa ensi sunnuntaina.

Suurin ja kaunein juhla on tosin tietenkin joulu, ainakin jos asiaa kysytään Orchard Roadin yrittäjiltä. Singaporen merkittävintä ostoskatua on koristeltu joulukrääsällä jo pitkän tovin. Lopputulos on näyttävä, joskin aika kitschimäinen. Ihan kiva, tosin parin kuukauden päästä joulumeininki alkaa luultavasti pursuta korvista ulos ja saa näkemään punaista. Puissa roikkuu valoketjujen päässä valaistuja piikkimäisiä tötteröitä, jotka huojuvat kuin Damokleen miekat pahaa-aavistamattomien jalankulkijoiden päällä. Koristeet ilmeisesti esittävät jääpuikkoja, joskaan aidot jääpuikot eivät heilu tuulessa.

Ulkoavaruudesta saapuva humanoidi tuskin näkisi kovinkaan suurta eroa juhlien välillä. Paljon värikkäitä valoja, koristeita, syömistä ja perheiden yhdessäoloa. Ja jossain välissä käydään pyhäkössä. Joulu on tietysti juhlista kaupallisin ja "maallistunein", mutta myös deepavalia ja ramadania viettävät ihmiset lähettävät kortteja ja ostavat uusia vaatteita ja ehkä lahjojakin.

Matkakuume

Takana on nyt aika lailla tarkalleen puoli vuotta Singaporessa. Tiistaina sain lopultakin toteutettua pitkäaikaisen aikeeni käydä pelaamassa sählyä ruotsalais-suomalais-sveitsiläisen expat-porukan kanssa. Vuoro oli ulkokentällä ja pelaajia niin vähän, ettei vaihtomiehiä ollut. Voitte kuvitella, että hiki tuli. Ja että hikiliikunta pitkän tauon jälkeen tuntuu jaloissa vielä näin perjantainakin...

Muutenkin olen saanut parissa päivässä paljon aikaan. Olen täyttänyt loma-anomuksen ja hankkinut sekä lentoliput että nettiviisumin Australiaan. Aloinkin jo olla pienen reissahduksen tarpeessa. Olen aina halunnut käydä Australiassa, vaikka kenguruita näkee toki Singaporen eläintarhassakin. Zujin kautta hankittuina lentoliput Singaporesta Sydneyyn veroineen ja palvelumaksuineen ja viisumeineen maksoivat euroiksi muunnettuna reilusti alle neljäsataa. Ei mielestäni kovinkaan paha hinta, kun mannertenvälisestä reissusta on kuitenkin kyse.

Lento menee ihmisoikeuksistaan ja hurjasta yöelämästään (tai paremminkin niiden puutteesta) tunnetun Brunein kautta, ja menomatkalla on melkein päivän pysähdys Brunein pääkaupungissa Bandar Seri Begawanissa. Royal Brunei Airlinesissa on tietysti se huono puoli, että muslimiyhtiö ei kuulemma tarjoa lennoilla alkoholia. Seitsemän tunnin siivu Bruneista Australiaan voi ehkä siksi tuntua pitkähköltä... mutta toivottavasti lentomatka kyseisellä yhtiöllä on muuten kulttuurisesti avartava kokemus. Matkakuume ainakin alkaa vähitellen nousta kivasti.

Maailmankartta

Ajatelkaapa maailmankarttaa. Siinähän on yleensä Pohjois- ja Etelä-Amerikka vasemmalla, Eurooppa ja Afrikka keskellä ja Aasia ja Australia oikealla. Tai ainakin niin olen kuvitellut. Päivämäärärajahan kulkee Alaskan ja Venäjän välistä etelään suunnattoman Tyynen valtameren läpi, joten kartan reunan sijoittaminen päivämäärärajan tienoille tuntuu luonnollisimmalta.

Viikonloppuna katselin kirjakaupassa maailmankarttoja. Ne näyttivät jotenkin omituisilta. Syy oli yksinkertainen: karttalehti oli jaettu niin, että vasemmassa reunassa oli Eurooppa, keskellä Aasia ja oikeassa reunassa Amerikat. Ihan loogista, kun muistaa, että Aasiassahan tässä ollaan. Ihmisille on luontevinta arvioida välimatkoja kartalta, jossa oma sijainti on keskivaiheilla. Yllättäen Tyyni valtameri ei näyttänytkään kartalla valtavalta tyhjältä alueelta, kuten olisin kuvitellut. Aasialaisesta maailmankartasta näkee hyvin, että täältä lyhin matka Yhdysvaltain länsirannikolle kulkeekin itään päin, ei Euroopan yli.

Huhu kertoo, että samalla tavoin myös yhdysvaltalaisten - noiden arroganttien uuskolonialistien - maailmankartassa Amerikka on vastaavalla tavalla sijoitettu keskelle. Tämähän on tietysti julkeaa ja pöyristyttävää, koska tällöin kartta on pakko jakaa jostain keskeltä Euraasian mannerta. Luonnollinen jako kulkisi tietysti aina meren kohdalta, joko Atlantin tai Tyynen valtameren. Mutta laitetaanpa mantereet mihin järjestykseen tahansa, maailman keskipiste on oikeasti tietysti aina siellä, missä minun oma napani sattuu kulloinkin sijaitsemaan.