Luennoitsija

Pidin eilen vierailuluennon esimieheni vetämällä jatko-opintokurssilla. Koska voin väittää tuntevani aiheeni melkoisen hyvin, tarkoitukseni oli järjestää mielenkiintoinen luentoelämys. Mutta eihän se niin tietenkään mennyt. Ajatus katkeili, enkä näköjään osaa edes kunnolla englantia. Tyylini ja esitystapani oli kuin apinoitu Paavo Lipposelta. Jauhoin kuivaa kakkaani yli kaksi tuntia. Sääliksi kävi opiskelijoita; ressukoilla oli läsnäolopakko. Positiivista oli kuitenkin se, että opiskelijat esittivät muutamia kysymyksiä, mikä toi kuivakkaaseen tilaisuuteen edes jotain elävyyttä. Ehkä joku oppikin jotain.

Puolustuksekseni mainittakoon kuitenkin, että olen joskus itsekin ollut kuuntelemassa täydellisen surkeita esityksiä luentotaiteen saralla. Tuskinpa sentään onnistuin pistämään huonommaksi kuin kaikkein kehnoimmat niistä. Ja opin ainakin sen, että ei tosiaankaan ole helppoa olla karismaattinen ja innostava.

Sosiaalista shoppailua

Kun suomalainen haluaa vatsansa täyteen vähällä vaivalla ja rahalla, hän ostaa lähimarketista einespaketin ja lämmittää sen mikrossa. Singaporelainen puolestaan marssii lähimpään ruokalaan, food courtiin. Kouluttamattoman työvoiman palkkaaminen on talousliberalistisessa valtiossa halpaa, joten ruokaloiden pitäminen kannattaa, vaikka hinnat ovat suomalaisittain ajatellen naurettavan halpoja. Toinen samantapainen esimerkki on taksiyrittäminen. Suomessahan autot ovat yleisesti ottaen vanhoja, mutta taksit uusia ja hienoja. Täällä on päinvastoin. Taksikyydit ovat halpoja, koska taksiautojen käyttöikä on suhteellisen pitkä, eikä halpojen elinkustannusten maassa kuskeille tarvitse maksaa mansikoita.

Singaporelaisen järjestelmän heikkous on tietysti siinä, että huono-osaiset tipahtavat helposti yhteiskunnan turvaverkkojen läpi pohjalle asti. Toisaalta suomalainen hyvinvointiyhteiskuntamalli ei takaa kovin hyviä asemia kansainvälisessä kilpailussa. Sosiaalinen shoppailu on maailmalla arkipäivää, kuten useita expat-keskustelupalstoja lukemalla voi nähdä. Miksi kukaan intialainen tai kiinalainen IT-asiantuntija tulisi Suomeen, jos melkein missä tahansa muualla palkkataso on korkeampi ja tuloverotus kevyempi? Ja miksi ihmeessä suomalaiset ammattilaiset jäisivät Suomeen, jos muualla on mahdollisuus paljon parempaan elintasoon samalla osaamisella? Ilmainen, korkeatasoinen koulutus on tietysti hyvä houkutin lapsiperheille. Nuorille, terveille ja perheettömille asiantuntijoille Suomen hyvinvointivaltiomallilla ei kuitenkaan ole paljoa annettavaa.

Tiedemies puolustelee sosiaalidemokraattista yhteiskuntaa rikollisuuden ehkäisemisellä. Perustelu on hyvä. Rikollisuuden torjumiseksi on tietysti toinenkin vaihtoehto, eli singaporelainen ankarien lakien ja valvonnan tie. Kannattaa kuitenkin muistaa, että rikollisuutta ei ole pystytty täysin kitkemään sen paremmin Suomesta kuin Singaporestakaan. Suomalaisen järjestelmän kannustinloukut ovat omiaan lisäämään työttömyyttä ja syrjäytymistä, mikä puolestaan on usein syynä päihdeongelmiin ja rikolliseen käyttäytymiseen. Singaporelaisessa järjestelmässä rikollisuus pysyy paremmin poissa silmistä, mutta pitkät vankeustuomiot ja kuolemanrangaistukset aiheuttavat kohtuutonta inhimillistä kärsimystä ja häpeää paitsi tuomituille, myös heidän lähipiirilleen. Lisäksi autoritaarinen kurinpito rajoittaa myös lainkuuliaisten kansalaisten vapauksia.

Minkälainen olisi sitten täydellinen yhteiskuntajärjestelmä? Kysymykseen taitaa olla mahdoton vastata yksiselitteisesti. Sitä paitsi vastaus riippuu myös ulkoisista olosuhteista. Singaporen malli toimisi luultavasti Suomessa huonosti jo pelkästään kylmän ilmaston takia. Asumisen ja yrittämisen kustannuksia ei voi Suomessa painaa mitenkään yhtä alas kuin Singaporessa, koska rakentamis-, kiinteistönhoito- ja kuljetuskustannukset ovat ankarien talvien ja pitkien etäisyyksien maassa väistämättä korkeampia kuin tiheään asutussa tropiikin kaupunkivaltiossa. Lisäksi Singaporen on helppo houkutella ulkomaisia sijoittajia keskeisen sijaintinsa perusteella. Itse uskon evoluutioteoriaan: yhteiskuntajärjestelmän hyvyys riippuu yhteiskunnan menestyksestä. Muut yhteiskunnat joutuvat muuttamaan omia järjestelmiään menestyneempien mukaiseksi, tosin omiin olosuhteisiinsa soveltaen. Lopulta evoluutio johtaa optimaalisen järjestelmän syntyyn. Avain yhteiskunnan kehittymiselle on siis valmius muutokseen. Takertuminen "totuuksiin" jonkun järjestelmän paremmuudesta on pahaksi, olipa kyse sitten kommunismista, anarkokapitalismista tai mistä järjestelmästä tahansa.

Nousukausi ja purukumi

Edellinen kirjoitukseni ei jostain syystä näkynyt päivityksenä Pinserin listalla, eikä kovin moni ole näköjään siksi vielä lukenut sitä. Koska teksti näytti jälkikäteen luettuna paikoin kiusallisen omahyväiseltä ja rumalla tavalla ruumistiselta, katsoin aiheelliseksi sensuroida sitä hieman. Toivottavasti ymmärrätte.

Kävin eilen katsomassa Euroopan Unionin elokuvafestivaalien johdosta täällä esitetyn suomalaisen elokuvan Nousukausi. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut elokuvista, joten kyseessä oli ensimmäinen kerta vähään aikaan, kun ylipäätään kävin elokuvateatterissa. Oletin, että näytännössä olisi lähinnä vain suomalaisia - ja ehkä muita eurooppalaisia - expatteja, mutta yllättäen tupa oli melkein täysi, ja paikallisiakin näytti olevan runsaanlaisesti.

En oikein osaa sanoa, oliko elokuva hyvä vai huono, mutta ajatuksia se kuitenkin herätti. Vaikka kyseessä oli komedia, suomalainen inhorealistinen melankolia tunki voimakkaasti esille. Kovin hauskana en oikein osannut elokuvaa pitää, vaikka siinä olikin muutamia oikeasti hauskoja kohtauksia. Päähenkilöpariskunta oli nuori, koulutettu ja menestynyt, eli selkeästi singaporelaisen ihanteen mukainen. Sen sijaan minun on vaikea kuvitella, että Singaporessa tehtäisiin elokuva, jossa lähiön karheat pikkurikolliset esitettäisiin kaikista kommelluksista huolimatta loppujen lopuksi sympaattisina ihmisinä. Kuvannee ehkä jotain suomalaiseen hengenmaisemaan sisältyvästä rappioromantiikan kaipuusta.

Näytännön jälkeen vieressäni (sattumalta) istunut aasialaistyttö yritti aloittaa kanssani keskustelua ja tarjosi minulle purukumia. Tilanne oli jollakin tapaa absurdi, ja menin täysin lukkoon. Vasta jälkeenpäin huomasin, mikä tilanteessa oli omituista: tyttö tarjosi purukumia, joka on Singaporessa kiellettyä. Joku voisi ehkä nähdä tapauksessa jotain elämää suurempaa symboliikkaa. Minä en tosin keksi, mitä se voisi tarkasti ottaen olla.

Tieteen moraali

Turhautuminen hiipii kuin vaivihkaa takaisin mieleeni. Joskus tuntuu siltä, että parhaiten saa papereita läpi konferensseihin markkinointihenkisellä kielenkäytöllä, vanhoja ideoita kierrättämällä, lähdeviitteitä unohtamalla ja muilla pienillä moraalittomuuksilla. Miksi tehdä tätä hommaa, jos lopputuloksena on joku konferenssipaperi, joka on jo lähtökohtaisesti roskaa eikä oikeasti kiinnosta ketään? Miksi vaivautua pitkäjänteiseen työhön, kun varsinaisilla tuloksilla ei ole mitään merkitystä - ainoastaan julkaistujen papereiden määrällä?

Huomaan taas ajautuvani tilanteeseen, jossa yhä suurempi ja suurempi osa työajasta kuluu blogeja lukiessa. Kunnallisvaaliehdokaslistoja katsellessani huomioni kiinnittyi siihen, että monen ehdokkaan titteli oli KTM tai jopa YTM. Ei kukaan, edes vasemmistolaisista, ole rohjennut tunnustautua ATM:ksi. Joo, blogeja on ilmeisesti tullut tosiaan luettua viime aikoina vähän liikaa.

Mutta siitä tieteestä. Minulla on kokemusta tapauksesta, jossa korkeatasoisessa konferenssissa on julkaistu oleellisilta osin vanhoihin ideoihin perustuva paperi, vaikka nämä vanhat ideat olikin julkaistu jo aiemmin useammassakin paperissa. Julkaistussa paperissa oli kyllä lähdeviitteissä mainittu yksi näistä vanhoista papereista, mutta paperin tekstiosassa vanhaa järjestelmää ei oltu kuvailtu lainkaan. Vanhan järjestelmän kuvaus olisikin luultavasti heikentänyt paperin uutuusarvoa sen verran, että se olisi jäänyt hyväksymättä. Asia herättää miettimään tieteenteon moraalia - jälleen kerran.

Vakavampaakin vilppiä on tiedemaailmassa tietysti tehty, mutta uskoni tieteenteon puhtauteen on kyllä mennyt. Harmaalla alueella liikutaan nähdäkseni niin yleisesti, ettei tämä paperi ole edes mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Tieteellisissä konferensseissa ja lehdissä käytettävä peer review -menettely on kaikkea muuta kuin aukoton; arviointiin vaikuttavat sattumanvaraisella tavalla niin arvioijien henkilökohtaiset näkemykset kuin asiantuntemuskin. Jos konferenssiin hyväksytään alle 20% lähetetyistä papereista, pienillä asioilla on merkitystä. Asiasisällöltään erinomaisia, mutta ilmaisultaan hieman puutteellisia papereita voi jäädä hyväksymättä. Toisaalta joskus tarkastajiksi osuu henkilöitä, joiden erikoisala ei sovi täysin yhteen paperin aihepiirin kanssa. Tällöin voi asiasisällöltään heikkojakin papereita päästä läpi, jos ilmaisutapa on viimeistelty. Jotkut kuulemma paisuttavat lähdeluetteloa siksi, että joukkoon osuisi suuremmalla todennäköisyydellä joku tarkastajien papereista, mikä tietysti imartelisi tarkastajaa.

Olen saanut kuulla kyllästymiseen asti, että kilpailuhenkisessä tiedeyhteisössä kaikkien on pakko julkaista. Ehkä niin, mutta jotain on mielestäni pahasti vialla, jos tulostavoitteet täyttyvät sillä, että runnotaan väkisin suuri määrä papereita tarkastusprosessiin ja toivotaan, että muutama menisi puutteistaan huolimatta läpi. Kaikesta huolimatta haluaisin silti saada väitöskirjani joskus valmiiksi, koska olen tehnyt töitä sen eteen jo niin paljon. Sen jälkeen tiedemiehen leikkiminen saa kyllä jäädä.

Suomen vaalit

Olen tehnyt vain tilapäisen muuttoilmoituksen, joten minulla olisi yhä äänioikeus Suomen kunnallisvaaleissa. Tunnollisena kansalaisena pitäisi ilmeisesti vääntäytyä tällä viikolla edustustoon. Sopivan puolueen ja ehdokkaan löytäminen tosin tuottaa taas tuttuja vaikeuksia. Mikään kolmesta suuresta puolueesta ei isommin miellytä. Jo lapsuudessani maaseudulla asuessani kehitin itselleni jonkinlaisen allergian kepulaisuutta kohtaan - maanviljelijöiden lapset kun harjoittivat puoluepropagandaa jo ala-asteiästä lähtien. Opiskeluaikoinani minulla oli taasen epämiellyttävä kunnia tuntea muutamia kokoomusnuoria, joiden mielestä ihmisarvo on sama asia kuin tutkintotodistuksen titteli ja reservin sotilasarvo. Nämä tyypit saivat koko puolueen näyttäytymään sangen kielteisessä valossa; tosin mainittakoon, että olen kyllä tavannut joitain ihan järkevänkin oloisia kokoomuslaisia. Demareita en äänestä periaatteesta, ennemmin äänestäisin jopa vasemmistoliittoa.

Pienpuolueitakin on tietysti olemassa, mutta niistä on vaikea löytää sopivaa ehdokasta varsinkaan kunnallisvaaleissa. Vihreitä olen joskus äänestänyt, mutta puolueen dogmaattinen suhtautuminen ydinvoimaan kiusaa. Aatteellisesti koen olevani ehkä lähimpänä liberaaleja (poliittisessa kompassissa sijoitun vasemmisto-oikeisto -akselilla suunnilleen puoliväliin ja autoritarismi-libertarismi -akselilla selkeästi anarkismin puolelle), mutta nykyinen liberaalipuolue on lähinnä huono vitsi. Mitä jää jäljelle? Ruotsinkielisten etujärjestö RKP, ahdasmieliset kristillisdemokraatit sekä sekalainen seurakunta ääripopulistisia oikeistolais-, vasemmistolais- ja eläkeläispuolueita. Ei kiitos. Ilmeisesti on pakko tyytyä poimimaan huonojen vaihtoehtojen joukosta vähiten huonolta tuntuva ehdokas, luultavasti akselilta vihreät-kepu-kokoomus.

Voi valinnan vaikeutta siis! Kuinka helppoa elämä olisikaan, jos olisi vain yksi puolue, joka toteuttaisi kaikkien toiveet parhaimman mukaan. Puolue, joka voisi keskittyä pitkäjänteisesti kehittämään kaikkien kansalaisten elinoloja sen sijaan, että joutuisi panostamaan vaalikampanjoihin ja mielistelemään tyhmää kansaa aina muutaman vuoden välein. Puolue, joka olisi niin hyvä, ettei muita puolueita enää tarvittaisi. Täällä Singaporessa ratkaisu tähän koko demokraattista maailmaa vaivanneeseen ongelmaan on löydetty: People's Action Party! Miksi ihmeessä tällaista ei ole keksitty aiemmin?

Yhdysvaltain vaalit

Peter Elk kirjoittaa suomalaisten tiedotusvälineiden, erityisesti MTV3:n, Bush-vastaisuudesta. Lienee ymmärrettävää, että kaupallinen kanava esittää asiansa juuri siten kuin suuri yleisö haluaa sen kuulla. Kerryä kannattava keskivertosuomalainenhan saattaisi vaikka vaihtaa kanavaa, jos uutisointi olisi täysin neutraalia. Yleinen mielipidehän tuntuu niin Suomessa kuin suurimmassa osassa Eurooppaa muutenkin olevan kovasti Bushia vastaan.

Koetin löytää kuukkeloimalla tietoa singaporelaisten asenteesta samaan kysymykseen. Ainakaan ihan heti en onnistunut löytämään minkäänlaista tietoa paikallisista mielipidekyselyistä. Irakin sodan aikaanhan tosin Singapore sai jonkin verran kritiikkiä liiallisesta amerikkalaismyönteisyydestä. Singaporelainen tiukka linja ulkoisten ja sisäisten uhkien torjumiseksi muistuttaa muutenkin hyvin paljon amerikkalaisten käyttämiä keinoja terrorismin vastaisessa taistelussa. Ehkäpä juuri siksi muurahaispesää ei ole täällä uskallettu edes sohaista kyselemällä kansan syvien rivien tuntoja yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittyen.

Singaporelaisten tiedotusvälineiden, erityisesti The Straits Timesin, uutisointi yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittyen tuntuu välillä jopa liioitellun puolueettomalta. Lehden palstoilla on toisinaan hyvinkin syvällisiä asiantuntija-artikkeleita Yhdysvaltain ulkopolitiikasta, mutta niissäkin varotaan tiukasti ottamasta selvää kantaa kummankaan ehdokkaan hyväksi. Tyypillisesti kirjoittaja on jokin Yhdysvalloissa opiskellut singaporelainen valtio- tai taloustieteilijä. Useampikin kirjoittaja on todennut, että presidentinvaalien tulos ei välttämättä muuta Yhdysvaltain ulkopolitiikassa yhtään mitään, vaikka Kerry voittaisikin.

Tarinan opetus on siinä, että tiedotusvälineet eivät koskaan voi olla mitään ympäröivästä maailmasta irrallisia täydellisen puolueettomia majakkoja, jotka valaisevat tietä pimeydessä vaeltavalle kansalle. Yhdysvalloissa eri tiedotusvälineet ovat riippuvaisia eri sidosryhmistä, ja niiden uutisointi on sen mukaista. Suomen tapaisissa maissa uutisointi erityisesti kaupallisilla kanavilla värittyy yleisen mielipiteen mukaan. Singaporessa yritetään tasapainoilla Bushin Irak-politiikkaa avoimesti tukeneen hallituksen sekä Kerryä tukevan kansainvälisen ilmapiirin ristiaallokossa, mikä luonnollisesti motivoi paremmin puolueettomaan tiedonvälitykseen.

Apa Khabar, Kuala Lumpur?

En sitten mennyt viikonlopuksi Balille enkä Bangkokiin, vaan rahvaanomaisesti bussilla Malesian pääkaupunkiin. Mitään järisyttävän erikoista ei matkalla tapahtunut, joten tyydyn listaamaan yleisempiä havaintoja:

• Kuala Lumpur on suhteellisen siisti ja nykyaikaisen oloinen kaupunki. Uudemmissa kaupunginosissa voisi kuvitella olevansa vaikka Singaporessa. Vanhemmat kaupunginosat ovat toki paljon nuhjuisemman oloisia.

• Kaupunkirakenteen hajanaisuus tuntuu olevan tyypillistä malesialaiskaupungeille. Vaikuttaa siltä, että keskelle maaseutua on alettu rakentaa kerrostaloja ja pilvenpiirtäjiä ilman minkäänlaista kaavoitusta. Kaupungin karttaa katsoessa vaikutelma vahvistuu. En sano, että shakkilautamainen ruutukaava olisi ainoa tai edes paras vaihtoehto, mutta ei pojat: ei kaupunkeja kyllä ihan näinkään pidä rakentaa.

• Petronas Towers on hienon näköinen iltavalaistuksessa. Jäämme odottamaan, milloin fundamentalistikristityt päättävät laittaa nämä vääräuskoisten muslimien Baabelin tornit maan tasalle...

• Kaupungin paraatipaikalla on julmetun korkea lipputanko, jossa liehuu valtava Malesian lippu. Jättilipun liehunta näyttää erilaiselta kuin pienempien lippujen, ikään kuin hidastetulta. Varsinkin valaistuna pimeään aikaan vaikutelma on unenomainen.

• Liikennevalot ovat Malesiassa nähtävästi vain suosituksia. Jalankulkijoille tarkoitettu painonappi on useimmiten rikki, joten usein on kerta kaikkiaan pakko kävellä punaisia päin, jos ylipäätään haluaa tien ylittää. Jos ylittää kadun vihreän valon palaessa, todennäköisyys jäädä auton tai moottoripyörän alle vähenee vain marginaalisesti.

• Muutamissa paikoissa jalankulkijoiden liikennevaloissa vihreä valo on itse asiassa animoitu lediukkeli, joka pinkoo kuin viimeistä päivää. Toteutus on tosin jäänyt vähän puolitiehen; ukkeli voisi kiihdyttää vauhtiaan sen mukaan, kuinka kauan vihreä valo vielä palaa. Ledimies voisi myös näyttää keskisormea punaisia päin ajaville autoilijoille.

• Kuala Lumpuria ei ole suunniteltu jalankulkijoille. Suojateitä on vähän, ali- tai ylikäytävistä puhumattakaan. Jalkakäytävät on paikoin päällystetty kylpyhuonemaisilla laatoilla, jotka ovat kastuessaan petollisen liukkaita. Rikkinäisiä betonilaattoja, rakennusjätteitä ja valotolppiin kiinnitettyjä viirejä on muutenkin aseteltu kiitettävässä määrin jalankulkijoiden elämää vaikeuttamaan.

• KL:n kaupunkijunat ovat kooltaan vaatimattomampia kuin Singaporen MRT. Junissa ei ole ohjaajaa, ja junan keulasta on näkymä ulos suoraan eteenpäin. Ilmaradalla on paikoin kaupunkijunaradaksi suhteellisen jyrkkiä mutkia ja mäkiä. Vielä vähän lisää korkeuseroja, ja voilá: köyhän miehen vuoristorata olisi valmis.

• Bilettäminen ei ole halpaa KL:ssakaan, vaan Allahin toivomuksesta alkomahooli on yleiseen hintatasoon suhteutettuna kallista. Siitäkin huolimatta KL:n yöelämä vaikutti selvästi villimmältä kuin Singaporen. Naiset ketkuttelivat itseään diskossa eroottisemmin kuin muistan nähneeni koskaan Singaporessa. Eksoottisena ja vapaamielisenä (ja ennen kaikkea rikkaana) valkoisena miehenä sain osakseni naisten pitkiä katseita illan aikana enemmän kuin koskaan. Vai olinkohan vain unohtanut sepalukseni auki?

• Nuoret malesialaismiehet näyttävät keskittyvän tupakanpolttoon ja pulisonkien sekä takatukan kasvattamiseen. Ilmeisesti tavoittelevat jonkinlaista viileätä Fonzie Fonzarelli -lookia. Monet täydentävät asustuksensa moottoriurheiluaiheisilla takeilla. Jos formulaykkösissä ei olisi Malesian osakilpailua, sellainen pitäisi ehdottomasti perustaa. Malesia on muutenkin moottorinpäristelijöiden mekka. Moottoripyöriä ja autoja on kaikkialla, kuten myös pieniä auto- ja moottoripyöräkorjaamoja, joissa amisheebot rassaavat pelejään.

Kaikkiaan KL vaikutti kuitenkin ihan mukavalta kaupungilta. Bisnesmiesten Singaporeen verrattuna kaupunki oli jotenkin inhimillisemmän oloinen. Toki myös junttimaisemman, mitä nousukasmaisuutta henkivät pilvenpiirtäjät vain korostavat. Mutta tällaiselle suomalaismoukallehan pieni junttimaisuus sopii kuin kinkku pitsaan.