Kielipolitiikka

Jos pakkoruotsi ahdistaa, kannattaa miettiä, miltä tuntuisi pakkokiina. Singaporen virallinen kielipolitiikka on ollut perinteisesti se, että kaikilla pitäisi olla kaksi äidinkieltä. Englanti on yhteinen kieli, jota kaikkien tulee osata; esimerkiksi kouluopetus annettaan pääosin englanniksi. Toinen kieli on kotikieli, joka - ekspatriaatit poislukien - on etnisestä taustasta riippuen joko mandariinikiina, malaiji tai tamili.

Ajat muuttuvat, ja nykyään yhä useammissa perheissä myös kotikieli on englanti. Hallitus on joutunut huomaamaan, että aito kaksikielisyys on monilta liikaa vaadittu. Jotkut jäävät puolikielisiksi, eli eivät opi kumpaakaan kieltä täydellisesti. Kiina on vaikeaa opiskeltavaksi, ja monet lahjakkaammatkin ovat turhautuneita kiinan opiskeluun. Siksi koulujärjestelmää ollaan muuttamassa siten, että kakkoskieltä on mahdollista opiskella kevyemmän opetussuunnitelman mukaan.

Singaporelaiseen tyyliin asiaa on luonnollisesti vatvottu perinpohjaisesti lehtien palstoilla eri näkökulmista. Kiinan kielen aseman säilyttäminen koetaan tärkeäksi paikallisen kulttuurin säilymisen kannalta. Toisaalta myös ympäröivän maailman muuttuminen ja kansainvälistyminen halutaan ottaa huomioon. Malaijin ja tamilin asema on keskusteluissa suurimmalta osin kuitattu lyhyellä maininnalla, että samat ongelmat ja muutokset koskettavat osaltaan myös näitä kieliä.