Kommunikaation vaikeus ja ihanuus

Yliopisto alkaa palailla kesälomatunnelmista normaaliin päiväjärjestykseen. Lukuvuosi pyörähtää käyntiin noin kuukautta aiemmin kuin Suomessa. Minun työhöni asialla ei ole suurempaa vaikutusta, koska teen tutkimusassarin hommiani ilman opetusvelvollisuutta. Vilkastumisen huomaa kuitenkin selvästi kampuksella liikkuessa. Ruokaloissa on lounasaikaan tungosta ja vastaan saapastelee edellisiin viikkoihin verrattuna enemmän nuorta väkeä. Huokeahintaiset taksit tuovat hellyttävän pienimuotoisia muuttokuormia opiskelija-asuntoloiden edustoille.

Muuttajat ovat todennäköisesti lähes kaikki ulkomaalaisia, luultavasti heidän joukossaan joku suomalainenkin vaihtari. Singapore on maantieteellisesti pieni valtio, eikä paikallisten opiskelijoiden ole tarvetta logistisista syistä muuttaa kotoaan. Itse asiassa kotoa muuttamista pidetään loukkauksena vanhempia kohtaan; siksi nuoret muuttavatkin omaan asuntoonsa yleensä vasta mennessään naimisiin tai jouduttuaan todella pahoihin riitoihin vanhempiensa kanssa. Sukua ja yhteisöllisyyttä arvostetaan enemmän kuin länsimaissa yleensä.

Panu peräsi kokemuksia siirtolaisen ahdistuksesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. Kuten totesin jo Plökin kommenttiosastolla, arkipäivän kommunikointi Singaporessa on yleensä kohtuullisen suoraviivaista, joku voisi sanoa tylyäkin. Etu on kuitenkin siinä, että erilaisiin ilmaisuihin kätkettyjä piilomerkityksiä ja kulttuurisidonnaisia kielenkäytön normeja ei tarvitse jokapäiväisessä elämässä miettiä liiaksi. Puheita ei kuorruteta ylenmääräisillä kohteliaisuusilmaisuilla, eikä sitä odoteta ulkomaalaiseltakaan.

Kommunikointiongelmia minulla on ollut lähinnä kämppispariskunnan kanssa. Aiemmin pariskunta vietti kaiken aikansa huoneessaan, enkä juuri edes nähnyt heitä. Kanssakäyminen on edelleen vähäistä, suorastaan olematonta. Nyttemmin olen tosin nähnyt heidät monta kertaa yhdessä katselemassa televisiota olohuoneessa. Pariskunnan, varsinkin pojan, englannintaito vaikuttaa suhteellisen vajavaiselta, mikä lienee omalta osaltaan heikentänyt heidän halukkuuttaan kansainväliseen viestintäyhteyteen. Tällä hetkellä kommuunissa vallitsee ikään kuin sanattomasta sopimuksesta olotila, jossa kommunikointi on minimoitu - pariskunta pitää huolen omista asioistaan ja minä omistani. En juurikaan ihmetellyt asetelmaa muuttaessani kämppään, mutta kuultuani enemmän singaporelaisten perhe- ja sukukeskeisyydestä asuinkommuunini on alkanut vaikuttaa varsin kummalliselta. Kunhan vuokraemäntä palaa matkoilta, soppa saa oman lisämausteensa.

Päivän kuvana paikallista holhousmentaliteettia huumorilla höystettynä. Joskus tämänkaltaiset "tietoiskut" voivat olla ihan hupaisiakin. Useimmiten tosin eivät.

Kuolemanrangaistus Disneyworldissa

Singapore on avoimesti markkinayhteiskunta. Poliisin ja armeijan verkkosivut herättävät minussa hilpeyttä: ne vaikuttavat lähinnä jonkun seikkailuelokuvan tai tietokonepelin mainoksilta. Muutkin valtiolliset virastot ja laitokset - yliopistoa unohtamatta - tuntuvat toimivan samoilla pelisäännöillä kuin yksityiset yritykset. Jopa valtio mainostaa näin lähestyvän itsenäisyyspäiväjuhlan kunniaksia itseään kadunvarsimainoksilla: Singapore - Progressive Society! Singaporelaista yhteiskuntamallia on joissakin yhteyksissä kuvattu korporativistiseksi. Ilmeisesti se tarkoittaa juuri tätä.

Miltähän moinen tuntuisi suomalaisittain sovellettuna? "Suomi - kansalaistensa parhaaksi", "Suomalainen yhteiskunta - hyvinvointia kaikille", "Suomi, joulupukin valinta"? Hmm. Matkailumainoksiin tuollainen voisi sopia. Ja jotkut suomalaiset kunnathan markkinoivatkin itseään asuinpaikkana vähän samanlaiseen tyyliin. Ottaen huomioon Singaporen valtaisat tuloerot, saattaa olla ihan ymmärrettävääkin välillä muistutella alipalkattua rahvasta siitä, että jossain naapurimaassa olot saattaisivat olla paljon huonomminkin. Ymmärtävätpähän jättää öyhöttämisen ja möyhöttämisen indonesialaisille.

Singaporea on luonnehdittu sanoilla Disneyworld with death penalty. Kun ajattelee tarkemmin, luonnehdinta ei välttämättä osu kovinkaan pahasti harhaan. Singapore on vähän kuin yläluokkainen tarkasti vartioitu lähiö keskellä turvatonta maailmaa. Singaporen raja-asema Malesiaan johtavan sillan pielessä on kuin linnoitus. Sotilashelikopterit partioivat säännöllisesti kaupungin yllä. Malesian rikosuutisista kirjoitetaan lehdissä melkein kuin kotimaan tapahtumista - joskin taustalta on aina selkeästi aistittavissa tietynlainen jako hyvään sisäryhmään (keskiluokkaiset singaporelaiset) ja pahaan ulkoryhmään (malesialaiset ja indonesialaiset piraatit ja muut rosvot). Singaporen ylevää sivistyneisyyttä arvioitaessa on kuitenkin syytä muistaa, että maassa on voimassa kuolemanrangaistus, jota myös käytetään kohtuullisen ahkerasti.

Päivän kuvana taas palanen vähän erilaista Singaporea, pilvenpiirtäjien sijasta kappale luontoa. Saaren keskiosassa sijaitsevalta luonnonsuojelualueelta voi löytää vielä laajoja metsiä ja järviäkin. Melkein kuin Suomessa. Paitsi ettei sinne päinkään.

Maalaistalo Pulau Ubinilla

On valaistumisen aika

Viime sunnuntaina tutustuin taas vaihteeksi Singaporen moninaisiin kasvoihin. Modernin pilvenpiirtäjäkeskustan sekä loputtomien betonilähiöiden ja puistoalueiden lisäksi maassa on myös pikkukaupunkimaista asutusta ja suoranaista maaseutuakin. Lienee aika testata kuvan liittämistä tekstin sekaan Bloggerissa, joten laitoin vielä näytille kuvan malaijilaistyyppisestä maalaistalosta Singaporelle kuuluvalla Pulau Ubinin saarella.
 
Pulau Ubinilla on myös buddhalaistemppeli, jossa oranssikaapuinen munkki lahjoitti minulle ohuen kirjasen. Olen selaillut sitä iltalukemisena vähän kerrallaan läpi - yleissivistyksen vuoksi, ihan kuin Lovelace-Ilkka raamatunlukuhankkeessaan. Lukiessani en ole voinut välttyä dejá vu -tuntemuksilta. Ikään kuin olisin lukenut jotain samantapaista joskus aiemminkin, tosin huomattavasti modernimmassa muodossa. Sitten välähti; Tommipommin blogikirjoittelussa suuttumattomuusprojekteineen ja ruumisminvastaisuuksineen on tietyllä tapaa samanlainen ote. Lieneekö buddhalaisuudella jotain yhteistä erektuslaisuuden kanssa?

Yhteiskuntavastuu

Taloyhtiö koristautui menneellä viikolla Singaporen lipulla sekä kansallissymbolein koristelluilla kankailla. Myös katukuvaan on ilmestynyt vastaavanlaisia kankaita ja viirejä. Ilmeisesti asialla on jotain tekemistä 9. elokuuta vietettävän itsenäisyyspäivän kanssa. Valmistautuminen on alkanut siis hyvissä ajoin, noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä. Hurjaa. Täkäläiset alkavat vaikuttaa vielä enemmän patrioottihihhuleilta kuin jenkit.
 
Mietiskellessäni selitystä näille ylitsepursuaville kansallismielisyyden osoituksille, ajatukseni palaavat aina monikulttuurisuuteen. Yhdysvaltoja on kuvattu kansojen sulatusuuniksi, mutta sama määritelmä pätee ehkä vielä paremmin Singaporen osalta. Suomalaisuus on suhteellisen helposti kiteytettävissä kulttuuriperinteisiin, kuten juhannusjuhliin ja saunomiseen; Singaporen ja Yhdysvaltojen tapaisissa aidosti monikulttuurisissa maissa koko kansaa yhdistäviä kulttuuriperinteitä ei yksinkertaisesti ole. On vain epämääräinen joukko erilaisia kulttuureja ja erilaisia perinteitä.
 
Monikulttuurisessa ympäristössä kansallistunne ei voi syntyä spontaanisti yhteisen kielen tai kulttuurin kautta. Jotta eri kulttuurit saataisiin soutamaan yhteistä venettä samaan suuntaan, kansallistunne on sytytettävä toisin keinoin. Se on ikään kuin ansaittava, ja sitä täytyy vahvistaa keinotekoisesti. Ei oikeastaan olekaan kovin ihmeellistä, että Singaporen hallitus järjestää yhteiskuntavastuuta korostavia kampanjoita sekä uhraa suunnattomasti rahaa ja energiaa itsenäisyyspäiväjuhliin ja armeijan markkinointiin.
 
Singaporelaisessa yhteiskunnassa yhteisöllisyyden merkitys korostuu myös vähäisen sosiaaliturvan vuoksi. Peter Elk kuvasi ansiokkaassa kirjoituksessaan hyväntekeväisyyden ja vapaaehtoistyön merkittävää roolia yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Se, mitä Peter kirjoittaa Yhdysvalloista, pätee mitä suurimmassa määrin myös Singaporessa. Suomalaisesta näkövinkkelistä singaporelainen yhteiskuntavastuun markkinointi vaikuttaa äärimmäisen naiivilta ja holhoavalta, mutta ilmeisesti se on näissä olosuhteissa järkevä keino pitää kulttuurisesti hajanainen yhteiskunta mahdollisimman toimivana.

Baarielämä Singaporessa

Baarielämän kulttuurieroja olen tainnut jossain kirjoituksessani jo sivutakin. Täällä olen muistaakseni ensimmäistä kertaa törmännyt käsitteeseen liquid buffet. Aivan oikein - maksa tietty summa ja juo (olutta) niin paljon kuin jaksat. Jokin aikaraja noissa tosin taitaa olla. En ole uskaltautunut kokeilemaan - kuulostaa liikaa urheilusuoritukselta. Voin sieluni silmin kuvitella, minkälaisen suosion moinen tarjous saisi aikaan Suomessa. Kaikki kulmakunnan densot jonottaisivat baarin ovella tuntikausia. Kukkahatut älähtäisivät, kolumnistit kauhistelisivat meininkiä. 

Ilmeisesti sosiaalinen kontrolli Singaporessa on juopottelun suhteen sen verran tiukka, että juomabuffetti kannattaa. Rajojaan koettelevat ovat yksittäistapauksia, jotka eivät aja koko baaria konkurssiin. Näkyvästi humalaiset paikalliset ovat siinä määrin harvinaisia tapauksia, että he jäävät mieleen. Erääseen yksittäistapaukseen törmäsin muutama viikko sitten eräässä yökerhossa. Paikallinen nuorimies oli kerännyt ympärilleen naisjoukon, tilannut pöytään pullon Absolut Vodkaa sekä lantrinkia ja tarjoili sitä rehvakkaasti seurueelle. Jossain vaiheessa tytöt saivat ilmeisesti tarpeekseen, ja wannabe-YTM jäi yksin juopottelemaan.

Kaupassa alkoholi on kallista. Pääsääntöisesti olut maksaa enemmän kuin Suomessa, tosin paikallinen "kaupan kalja" on aavistuksen tujumpaa kuin kotoinen keppana, yleensä viisivolttista. Yleiseen hintatasoon suhteuttuna hintaero on aikamoinen. Alkoholijuomien kaupustelu on toki sikäli liberaalimpaa, että väkijuomiakin saa ruokakaupoista ja kioskeista. Baarissa ryypiskely on yleisesti ottaen suhteessa vielä kalliimpaa; lähes paikassa kuin paikassa saa varautua maksamaan tuopista yli kymmenen tai jopa lähemmäs kaksikymmentä Singaporen dollaria. Suomalaisille tuttuihin lähiöräkälöihin en ole törmännyt laisinkaan, vaikka keskustassa on toki halvempiakin paikkoja. Lähiörahvas nauttii oluensa yleensä food courteissa, joissa ison olutpullon voi saada lähes kaupan hintaan.

Baarien ansaintalogiikoissa näyttäisi olevan aikamoisia eroja. Suomessahan niin yökerhot kuin baaritkin hankkivat katteensa ensisijaisesti juomamyynnillä, ja yökerhojen pääsymaksut ovat usein nimellisiä. Singaporessa baarien ja yökerhojen kirjo tuntuu jakautuvan kolmeen osaan. Hyvätasoiset baarit kilpailevat atmosfäärillään ja pitävät hinnat korkealla. Yökerhot saavat merkittävän osan tuloistaan pääsymaksuista, joten ne voivat kilpailla jonkin verran hinnoilla. Vähemmistönä ovat ne paikat, jotka koettavat houkutella asiakkaita juomaan reilummin buffet-tarjouksilla tai halvoilla happy hour -hinnoilla ja saada siten kunnollisen katteen juomamyynnistä myös halvemmilla juomahinnoilla. Kohderyhmänä ovat kai ensisijaisesti länsimaiset turistit. Singaporen maine tiukkapipoisesta lainsäädännöstään ilmeisesti pitää järjestyshäiriöt vähäisinä myös kolmannen kategorian paikoissa.

Ruokahuolto

Herra puolustusministeri viittaa ruokahuollon omavaraisuuteen kansakunnan henkivakuutuksena. Viittauksessa ei ole mitään uutta. Suomessahan maataloustukia on kautta aikojen perustelu huoltovarmuudella: maan täytyy olla peruselintarvikkeiden osalta omavarainen, jotta se selviytyy mahdollisista kriisitilanteista, joissa viljan ja ruokatarvikkeiden tuonti ulkomailta ei ole mahdollista.

Singaporesta nähtynä huoltovarmuusperustelu Suomessa tuntuu omituiselta. Singapore on pieni kaupunkivaltio, jossa ei ymmärrettävistä syistä ole mahdollisuuksia laajamittaiseen maatalouteen. Maantieteellisesti Singapore on puristuksissa kahden huomattavasti suuremman ja köyhemmän maan välissä. Malesiassa yhteiskunnalliset olot ovat suhteellisen vakaat, mutta Indonesian tietyissä osissa riehuu käytännöllisesti katsoen sisällissota. Todennäköisyys ajautua saarroksiin jonkin kansaivälisen konfliktin yhteydessä tuntuisi Singaporessa huomattavasti suuremmalta kuin Suomessa, jonka naapurivaltioista ainoastaan Venäjän voi kuvitella jonkinlaiseksi turvallisuusuhaksi.

En tiedä, miten huoltovarmuuskysymyksestä on huolehdittu Singaporessa. Jonkinlaista pienimuotoista maataloutta saarella toki harjoitetaan, mutta olisi hankala kuvitella sen riittävän hätätilassa koko maan ruokkimiseen. Vaikka Singaporen puolustusmenot ovat korkeat suhteessa maan kokoon, armeija tuskin pystyisi silti tekemään ihmeitä, jos yhteiseltä asukasluvultaan monikymmenkertaiset Indonesia ja Malesia päättäisivät jostain syystä saartaa koko valtion. Ehkä tässä on yksi selitys Singaporen maanpuolustushenkisyydelle: jos maa yritettäisiin miehittää, se ei voisi vain vetäytyä puolustusasemiin, vaan sen olisi yksinkertaisesti pakko tapella aktiivisesti vastaan. Pitkään jatkuva saarto olisi ruokahuollolle katastrofi, joten maan täytyisi pelata upporikasta tai rutiköyhää.

Suomi puolestaan on väkilukuun suhteutettuna suurikokoinen valtio. Suomen täydellinen saartaminen olisi käytännössä hyvin vaikeaa. Eikä ole muutenkaan realistista, että Suomesta tulisi jokin viimeisenä itsenäisyytensä säilyttävä piiritetty pieni Asterixin kylä miehitetyn Euroopan koillisnurkkaukseen. Tietysti huoltovarmuusperustelua voi käyttää muidenkin kriisien kuin sodan yhteydessä. Mutta jos vaikkapa Keski-Euroopassa possahtaisi ydinvoimala ja tekisi Etelä- ja Keski-Euroopan viljapellot käyttökelvottomiksi, Suomellakin olisi tuolloin luultavasti suurempia ongelmia mietittävänä kuin oma ruokahuoltonsa.

Näin normaaliaikana Singapore luultavasti hyötyy suunnattomasti siitä, että sillä ei ole paljoakaan omaa maataloutta. Se voi tuoda ruokatarpeensa halvalla naapurimaista, etupäässä Malesiasta. Samalla muiden maiden mahdolliset kansalliset maataloustuet siirtyvät suoraan singaporelaisen kuluttajan eduksi, ja singaporelaiset voivat keskittyä kannattavampiin elinkeinoihin. Ruoka onkin Singaporessa halpaa. Ainakaan ihan äkkiä en näe mitään syytä sille, miksei samanlainen tehtävänjako toimisi myös Suomen ja muiden EU-maiden välillä. Väkisinkin tuntuu siltä, että huoltovarmuusperuste on Suomessa pelkkä tekosyy kannattamattoman maatalouden hengissäpitämiseksi. Todelliset syyt lienevät huomattavasti tunteenomaisempia. Toive maaseudun pitämisestä asuttuna vaikkapa kulttuurihistoriallisin perustein olisikin älyllisesti paljon rehellisempää kuin ikuinen vetoaminen ruokahuollon omavaraisuustarpeeseen.

Boleh anda cakap bahasa Melayu?

Malajin kieli on englannin, mandariinikiinan ja tamilin ohella yksi Singaporen virallisista kielistä. Esimerkiksi erilaiset varoitus- ja opastustekstit metrojunissa ja muualla on kirjoitettu kaikilla neljällä kielellä. Tosin kuin kiinaa ja tamilia, malajia kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla. Ummikon silmissä kieli näyttää hullunkuriselta siansaksalta, jossa vilahtelee siellä täällä englantilaisperäisiä lainasanoja. Voisin kuvitella, että suomen kieli herättää ulkomaalaisissa samanlaisia tuntemuksia.

Uteliaisuuttani en malttanut olla vilkaisematta malajin kielen nettikurssia. Pikaisella selailulla kielioppi näyttäisi olevan hyvin yksinkertainen: sanoja laitetaan vain peräkkäin, tyyliin "osata sinä puhua kieli malaji?" Sanasto sen sijaan vaikuttaa sellaiselta, että se ei välttämättä jää ihan vähäisellä pänttäämisellä päähän. Uteliaisuus kuitenkin heräsi. Jos olisin Panun kaltainen kielinero, alkaisin luultavasti opiskella malajia tosissani. Ikävä kyllä, olen kuitenkin ankea utilitaristi, jolle kieli on "vain" kommunikoinnin väline. Maailmassa lienee käyttöarvoltaan hyödyllisempiäkin kieliä opeteltavaksi kuin malaji.

Sattumoisin silmääni tökkäsi myös valtalehden uutinen, jossa kerrottiin, kuinka Malesiassa kauhistellaan englanninkielisten sanojen hivuttautumista malajin kieleen. Asiantuntijoiden mukaan nykymalajissa on vain kahdeksan tai yhdeksän alkuperältään malajilaista sanaa. Kaikki muu on lainattu tai varastettu muista kielistä, lähinnä sanskriitista tai arabiasta ja nykyään siis myös englannista. Ehkä pitäisi sittenkin selailla sitä nettikurssia; siinähän voisi oppia samalla myös hieman sanskriittia ja arabiaa.

Tieteellisesti todistettua

Paperin arvostelut saapuivat lopultakin kunnianarvoisalta raadilta.

Ensimmäinen tarkastaja: täyttä paskaa, ei kelpaa edes takapuolen pyyhkimiseen.

Toinen tarkastaja: kaipaa aika lailla viilausta, mutta periaattessa ihan kelpo paperi.

Kolmas tarkastaja: pari pikkuvirhettä kun korjaatte, se on siinä!

On se sitten hyvä, että näissä kuutiopäätiedemieshommissa kaikki on niin selkeää ja eksaktia.

Tunnelmia kampukselta

Tällä viikolla paikallisessa yliopistossa vietetään valmistujaisjuhlia. Suomalaisissa yliopistoissahan paperit lykätään kouraan varsin koruttomin menoin: itse muistan hakeneeni omani kansliasta ja kätelleeni kanslistia. Siinä se. Joissain yliopistoissa toki järjetetään kuukausittaisia valmistujaistilaisuuksia, mutta nekään eivät ole mitään ylioppilasjuhlien tapaisia koko suvun kokoontumisajoja. Täällä on toisin. Jopa kaltaiseni sinänsä täysin sivullinen henkilö saattaa aistia suuren urheilujuhlan tunnun. Juhlapaikan ympäristö on koristeltu värivaloin, ja ykkösvetimiin sonnustautunutta väkeä oli jo varhain aamulla paikalla jäykistelemässä, vaikka tilaisuuden alkuun oli vielä pari tuntia. Seremoniat jopa lähetetään webcastina, jotta myös kaukana asuvat sukulaiset ja tuttavat voivat seurata tilaisuutta.

Yliopistoyhteisön merkitys on täällä muutenkin huomattavasti suurempi kuin Suomessa. Kampusalueella sijaitsee esimerkiksi alumnitalo, joka on yliopiston entisten opiskelijoiden käytössä. Kampuksella järjestetään myös säännöllisesti tilaisuuksia, joissa alumnit ja nykyinen henkilökunta voi tavata toisiaan ja solmia kontakteja. Yliopisto haluaakin selvästi pitää yllä vahvoja elinikäisiä henkisiä siteitä tiedeyhteisön ja entisten opiskelijoidensa välillä.

Opiskelijatoimintakin vaikuttaa paljon enemmän klassisen valistusihanteen mukaiselta kuin suomalainen alkoholivetoinen opiskelijakulttuuri. Toki täälläkin järjetetään käsittääkseni jonkin verran opiskelijapirskeitä ravintoloissa, mutta olisi aika hankala kuvitella singaporelaisopiskelijoita ördäämässä haalarit päällä - siis muutenkaan kuin ilmaston perusteella. Tällä hetkellä opiskelijapoppoot näyttävät keskittyvän rakenteluun. Alaoven luona väsätään metallikehikon ympärille jonkinnäköistä lintuhahmoa vanhoista muovipulloista, kanaverkosta, rautalangasta ja paperimassasta. Ymmärtääkseni eri ainejärjestöt esittelevät aikaansaannoksiaan syksyllä uusien opiskelijoiden orientaatioviikon päätteeksi järjestettävässä 'flag and rag' -tapahtumassa. Koska rakentelu on täydessä vauhdissa jo näinkin aikaisin, voisin kuvitella, että lopputulos on varsin näyttävä.

Sopeutumisvaiheen yhteenvetoa

Takana on nyt noin kaksi kuukautta oleskelua Singaporessa. Sopeutumisvaihe alkanee siis vähitellen olla ohi, ja seuraavaksi arkitodellisuus alkaa kai läiskimään avokämmenellä päin näköä. No, vakavasti puhuttuna, arki on kyllä ehtinyt tulla sikäli tutuksi, että valtaosa ajasta on vierähtänyt työpaikalla. Työelämän vaatimukset ovat täällä kovat, enkä viitsi erottautua joukosta löysäilemällä heti alkuvaiheessa.

Jonkin verran olen kuitenkin ehtinyt katselemaan paikkoja myös jokapäiväisen elinympäristön ulkopuolelta, lähinnä sunnuntaisin. On uskomatonta, kuinka paljon kaikenlaista Singaporeen mahtuu. Vertailun vuoksi mainittakoon, että saari on pinta-alaltaan vain noin kaksi kolmasosaa Manner-Ahvenanmaasta, ja Hailuotoonkin nähden ainoastaan noin kolme- ja puolikertainen. Ei siis mitenkään hirvittävän iso. Kuitenkin saarelle on ahdettu noin neljä miljoonaa ihmistä, suuri lentokenttä (sekä yksi pienempi), armeijan ampuma-alue, lukuisia laajoja puistoja ja jopa Sentosan lomaparatiisi golfkenttineen. Keskellä saarta on vieläpä luonnonsuojelualue, jossa on edelleen jäljellä useampia neliökilometrejä lähes luonnontilaista viidakkoa.

Edes työläisväestön asumalähiöt eivät vaikuta hirvittävän ahtaasti rakennetuilta, vaan liikkumisväljyyttä ja viheralueita on joka paikassa. On tietysti muistettava, että Suomessa tuikitavallinen yksinasuminen on täällä erittäin harvinaista. Nuoret aikuiset asuvat yleensä vanhempiensa luona tai kimppakämpässä. Siispä kussakin huushollissa on asukkaita keskimäärin monta. Pelkästään yhdessä lähiöiden pari-kolmekymmentäkerroksisista betonihirvityksistä saattaa siis hyvinkin majailla kokonaisen pienen suomalaislähiön verran populaa.

Singaporelaiset ovat hyveellisiä ihmisiä. Näkyvästi humalaisia ei juurikaan näy edes perjantai- ja lauantai-iltaisin. Aurinkoisina sunnuntaipäivinä lapsiperheet ja nuoret aikuiset valtaavat puistot pallopelejä tai leijan lennätystä varten. Viime sunnuntaina West Coast Parkissa tunnelma oli niin lähellä maanpäällistä paratiisia, että saatoin melkein nähdä auringonpaisteessa kiiltelevät sädekehät ihmisten päiden päällä. Vähemmästäkin tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Pakko kai tuollaisen kiiltokuvaväen kaapeissa on jotain luurankoja olla?