Työnhakija

Hyvä työnhakija tietysti räätälöi CV:nsä erikseen kutakin hakemaansa paikkaa ja käyttää huomattavasti aikaa hakemustekstiinsä kertoakseen, miksi hän olisi hyvä valinta juuri tähän nimenomaiseen paikkaan. Mutta miksi ihmeessä työnantajat eivät noudata samanlaisia ohjenuoria työpaikkailmoituksia laatiessaan? Tottahan toki olisi kaikkien osapuolten etu, jos ihmiset eivät turhaan lähettelisi bulkkihakemuksia kaikkiin vähänkään sopivalta tuntuviin paikkoihin. Mutta mitä ihmettä muutakaan voi tehdä, jos työpaikkailmoitukset näyttävät olevan sitä samaa bulkkia? Jos kerran työnantajilla on Oikeus valittaa huonoista työhakemuksista, on minullakin Oikeus valittaa huonoista työpaikkailmoituksista.

Monissa ilmoituksissa toivotaan hakijoilta hirveästi kaikenlaista osaamista, mutta työnkuva jää enemmän tai vähemmän epäselväksi. Ehkä firmat eivät tiedä itsekään, minkälaista osaamista haluavat. Tai sitten ne tahtovat nipun vähän sinnepäin -CV:itä, joista voi sitten fiilisten mukaan noukkia sopivimpia. Työnhakijan kannalta olisi tietysti parasta sivuuttaa huonot työpaikkailmoitukset kokonaan, aivan kuten työnantajatkin siirtävät huonot hakemukset suoraan roskakoriin. Sillä tavalla vain valinnanvara käy kuitenkin hyvin pieneksi. Paremmalta tuntuukin lähettää jonkin verran kiinnostavalta tuntuviin ilmoituksiin bulkkihakemus. Sitäpä saavat, mitä tilaavatkin. Tuskin tärppää sen paremmin työnantajalla kuin -hakijallakaan, mutta onpahan ainakin pieni mahdollisuus.

Ilmoitusten laatu kummastuttaa erityisesti, koska verkkomaailmassa työpaikkailmoittelu on suurelta osin ulkoistettu erityisille rekrytointifirmoille. Australialaisilta ja uusiseelantilaisilta rekryfirmoilta saa yleensä nopeasti vastauksen tyyliin "ihan kiva profiili, mutta ei aivan sitä, mitä asiakkaamme kaipailee". Eurooppaan, Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan lähetetyt hakemukset sen sijaan tuntuvat katoavan jonnekin Molokin kitaan. Pitäkää tunkkinne. Ikävää, että Australiassa on varsin niukasti omaan osaamiseeni sopivia IT-hommia tarjolla. Siellä olisi kiva asua.

Yliopistoduunia oli kiva kokeilla, mutta vuoden pesti saa riittää. Lähtö Singaporesta alkaa siis lähestyä, ellei sitten satu löytymään uutta työpaikkaa täältä. Paluu Suomeen ei kyllä suuremmin houkuttele; se on nähty, ja maailmassa riittää mielenkiintoisia maita ja kaupunkeja. Mutta työpaikkojen suhteen ei näytä kovin hyvältä muuallakaan, ja Suomessa sentään olisi vanha duuni odottamassa. Missäs luuhaat, IT-buumi, kun sinua tarvittaisiin? Vai pitäisikö suosiolla ulkoistaa itsensä Kiinaan tai Intiaan?

Pikkumerkintä listan päivittämiseksi

Viime merkintä ei näköjään päivittynyt The Listalle. No, aina ei voi saada kaikkea.

Yliopistolla voi lähettää lomahakemuksen suoraan intranetin kautta. Siis teoriassa. Käytännössä lomahakemuskaavaketta on likimain mahdoton löytää intranetin syövereistä. Kun se lopulta löytyy, lomake kaataa Firefoxin. Ei kun kaivelemaan Internet Exploderia naftaliinista.

Tämänkö takia aasialaiset viettävät niin vähän lomia?

Jou, män

Takaisin Singaporessa jälleen. Bloggausintoa matkan varrella ei sitten hirveästi riittänytkään, vaikka erinäisiä kirjaamisen arvoisia haivaintoja toki tuli tehtyä. Hassua huomata, kuinka ristiriitaiselta paluu Singaporeen kahden viikon jälkeen tuntuu. Täällä kaikki on tuttua ja turvallista, ehkä vähän tylsääkin. Yhdysvalloissa puolestaan ympäristö oli tietyllä tapaa samankaltainen kuin Suomessa. Säät vastasivat normaalia suomalaista kesäsäätä, eli välillä oli aurinkoista ja lämmintä, välillä taas koleampaa ja sateista. Myös kasvillisuus ja rakennuskanta muistuttivat Eurooppaa enemmän kuin Singaporen palmut ja futuristiset pilvenpiirtäjät.

New Orleansin jälkeen matkasin takaisin San Franciscoon. Kaupunki on yhdysvaltalaisittain varsin liberaali ja vasemmistolainen, mitä ei voinut olla huomaamatta edes lyhyehköllä visiitillä. Erikoisilta tuntuivat myös teemakaupunginosat, kuten hippien Haight, seksuaalivähemmistöjen Castro, latinohenkinen Mission ja yläluokkainen Pacific Heights. Suomessahan ei taida olla kuin alkkisten ja bloggareiden Kallio.

Singaporessakin on tietysti etniset kaupunginosansa, kuten Chinatown ja Little India. Ero yhdysvaltalaiskaupunkeihin on kuitenkin suuri; täältä puuttuvat lähes täysin amerikkalaisista poliisisarjoista tutut rähjäiset kaupunginosat, joissa rahanpummaajat ja pilviveikot haahuilevat höyryävien viemäreiden ja roskalaatikoiden seassa. Täälläkin on tosin kuulemma käyty viime aikoina jotain jengitappeluita, mutta sivullinen tuskin niihin kuitenkaan törmää. Lienen jonkinlainen rappioromantikko, sillä Singapore vaikuttaa vähän turhankin siloiselta. Mielestäni graffitien ja satunnaisten pummien tapaiset lieveilmiöt kuitenkin kuuluvat jollain tapaa suuren kaupungin elämään. Sopivan pieninä annoksina tosin.

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria

Viime viikolla kiertelin kiivaaseen tahtiin pakollisia nähtävyyksiä ja baareja ensin San Franciscossa. Viikonloppuna rantauduin amerikkalaisbailaajien Mekkaan, New Orleansiin. Ensivaikutelma kaupungista ei ollut erityisen positiivinen. Ensin joku kassialma alkoi rääkymään minulle odotellessani raitiovaunua hostellille. Ilmeisesti luuli minun tuijottaneen häntä, vaikka oikeasti tiirailin vain ratikkaa. Raitiovaunussa kyytiin tuli mies sairaalan asusteissa, nähtävästi karannut lataamolta. Rahaa hänellä ei tietenkään ollut, mutta kuljettaja päästi kuitenkin sisälle. Ilmeisesti se pienimmän riesan tie.

Yöelämä on maineensa mukaisesti varsin villiä, itse asiassa Bourbon Streetin meno tuo mieleen Bangkokin Khao San Roadin. Ihmiset tanssivat kaduilla muovituopit tai daiquiri-kupit käsissä. Koska alkoholijuomia saa laillisesti viedä baareista ulos, kadun varrella on myös pieniä beer to go -tiskejä. Amerikkalaiset tulevat kuulemma sankoin joukoin tiukkapipoisemmista osavaltioista tänne juhlimaan ja käyttäytymään huonosti. Ja siltähän se toki näyttääkin.

Kaikki amerikkalaiset eivät suinkaan ole tyhmiä ja tietämättömiä, vaikka joillakin on toki aika mielenkiintoisia käsityksiä Suomen ja Singaporen sijainnista. Monet muut Yhdysvaltoihin liitetyt kliseet näyttävät pitävän enemmän tai vähemmän paikkansa; amerikkalaiset tykkäävät puhumisesta, pikaruokaloiden annokset ovat isoja ja maahantulovirkailijat vainoharhaisia. Muuten tosin vaikuttaa siltä, että terrorismin vastaisena taisteluna tunnettu kollektiivinen paranoia on täällä vain laimennettu versio siitä, mitä se on Singaporessa. Täällä ei sentään ole joukkoliikennevälineitä tapetoitu kaikenlaisilla "if you see any suspicious articles, please call the emergency number" -julisteilla.

Muitakin havaintoja on tietysti tarttunut haaviin, joista tässä lyhyesti:

• Vierailuni kunniaksi sää San Franciscossa oli vuodenaikaan nähden poikkeeuksellisen lämmin ja kesäinen. New Orleansissa sen sijaan sataa vettä.
• Golden Gaten hätäpuhelimista saa tarvittaessa myös kriisiapua.
• San Franciscossa (melkein) kaikilla on jonkinlainen (feikki)tatuointi.
• New Orleansissa (melkein) kaikilla on kaulassaan vihreät/valkoiset/kultaiset helmet. Liittynee jotenkin Pyhän Patrikin päivään.
• Kylmää daiquiria on hankala juoda nopeasti, vaikka se onkin makeaa.
• Hostellissa pössytellään ruohoa.
• Baareissa tarjoillaan shotteja koeputkista.
• Baarien ikäraja on 21. Allekirjoittaneelta kysytään papereita joka toisessa paikassa, vaikka olen sentään paljon lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.
• Jazzmusiikin, bailauksen ja voodoon lisäksi New Orleans tunnetaan myös hautausmaistaan.

Aikamatkustusta

Ohjelmassa seuraa yhdistetty konferenssi- ja lomamatka Yhdysvaltoihin. Johan tässä on melkein vuosi ehtinytkin vierähtää edellisestä pidemmästä lomasta. Muutamia pitkiä viikonloppuja sekä muuttojärjestelyihin käytettyä aikaa en laske varsinaiseksi lomaksi.

Matka suuntautuu itään päin, eli kun matkustaa tarpeeksi pitkästi itään, tulee lopulta länteen. Matkalla on siis päivämäärärajan ylittävä lento-osuus. Lentoaikataulussa se näyttää hupaisalta, koska menomatkan pitkän lento-osuuden merkitty saapumisaika on viitisen tuntia ennen lennon lähtöaikaa. Paluumatkan pitkä lento-osuus puolestaan näyttäisi aikataulun mukaan kestävän kokonaiset kolmekymmentä tuntia. Onneksi todellinen lentoaika on vain yksitoista tuntia.

Päivämääräraja kulkee keskellä aikavyöhykettä. Rajaa ylittäessä kellonaika ei siis vaihdu, vaan ainoastaan päivämäärä. Kun matkustaa rajan yli Yhdysvaltain suuntaan, voi siis periaatteessa elää edelliset 24 tuntia uudelleen. Kiinan suuntaan matkustettaessa elämästä häviää vastaavasti jonnekin 24 tuntia.

Aikavyöhykkeiden rajoja ylittäessä ilmiö on muuten sama, mutta aikaa ilmestyy tai hukkautuu vuorokauden sijasta ainoastaan yksi tunti. Päivämäärärajan ylittäminen onkin käytännössä ainoa tapa ehtiä normaaleilla reittilennoilla määränpäähänsä reilusti ennen lähtöaikaansa. Jonkin verran voi saada aikasäästöä alle tunnin kestävillä eri aikavyöhykkeiden välisillä lennoilla, kuten esimerkiksi Turusta Tukholmaan. Suurempikin ajansäästö on mahdollista, jos aikavyöhykkeiden rajat kulkevat poikkeuksellisella tavalla; esimerkiksi Kiinan ja Pakistanin rajalla hypätään kaksi aikavyöhykettä yli ja aikaero on siten hulppeat kolme tuntia. Teoriassa aikaa voisi voittaa enemmän myös lentämällä lähellä napa-alueita, missä aikavyöhykkeiden rajat ovat lähellä toisiaan. Käytännössä sellaisia reittilentoja ei taida paljoa olla. Ehkä joku Siperiassa tai Kanadassa?

Seuraavan kahden viikon aikana naputtelen ehkä jonkinlaista matkapäiväkirjan tapaista tähän blogiin. Tai sitten en.

Lakkoilemisiin!

Alkon lakko on näemmä alkanut Suomessa. Aihe näyttää olleen jo jonkin aikaa pinnalla niin tiedotusvälineissä kuin nettikeskusteluissakin. Ihmiset joutuvat joko tyytymään kaljaan ja siidereihin, hakemaan väkevät ulkomailta tai keittäämään itse pontikkansa. Kerrassaan järkyttävää.

Metalli- ja elektroniikkateollisuuden ylemmät toimihenkilöt ovat myös väläytelleet lakon mahdollisuutta. Käytännössä kyse on Nokian diplomi-insinööreistä. Jostain kumman syystä olen nähnyt hyvin vähän mainintoja tai keskustelua tästä asiasta. Tai mitäpä tuosta keskustelemaan, eiväthän akateemiset lääkäreitä ja opettajia lukuunottamatta oikeasti lakkoile, korkeintaan vähän uhittelevat.

Jos Nokian insinöörit menisivät lakkoon, se ei tietenkään näkyisi välittömästi juuri millään tavoin muiden elämässä. Mutta kummallakohan lakolla mahtaisi oikeasti olla kauaskantoisemmat vaikutukset kansantalouteen, Alkon myyjien vai Nokian insinöörien?

Singapore ja urheilu

Eilisellä sählyvuorolla pelasimme paikallisia vastaan. Jopa höntsyvuorolla saattoi huomata saman kuin virallisemmissakin salibandypeleissä: paikalliset ovat kovakuntoisia, juoksevat hirvittävästi ja yrittävät aina loppuun asti. Peliajatus ja mailatekniikka sen sijaan eivät välttämättä yllä kovan vauhdin edellyttämälle tasolle, vaikka parhailla singaporelaispelaajilla on toki myös erinomainen pelisilmä ja mailankäsittely.

Kaiken yleistämisen uhallakin en malta olla pohtimatta singaporelaisten pelityylin yhteyttä yleisempään kilpailuhenkisyyteen ja kulttuurissa vallitsevaan tietynlaiseen menestymisen pakkoon. Voi tietysti olla, että olen väärässä: ehkä singaporelaiset vain nauttivat enemmän saadessaan juosta sydämensä kyllyydestä, kun taas skandinaavit tuntevat suurempaa tyytyväisyyttä onnistuneista harhautuksista, nappisyötöistä ja tarkoista laukauksista maalin yläkulmaan. Ja niin skandinaaveilla kuin singaporelaisillakin on toki erilaisia pelityylejä, yksilöstä riippuen.

Paikallinen koulumaailma on kuulemma edelleenkin siinä määrin kilpailuhenkinen, että vakavampaan kilpaurheilun harrastamiseen ei kotitehtävien jälkeen jää aikaa. Se lienee suurin syy siihen, että menestyneitä singaporelaisurheilijoita on hyvin vähän. Itse asiassa monet niistä harvoistakin ovat kotoisin jostain muusta maasta ja saaneet Singaporen kansalaisuuden vasta myöhemmin.

Harrasteliikunta on kaikesta huolimatta suosittua. Se kuuluu mallikansalaisen elämäntapaan, kunhan ei haittaa tärkeämpiä aktiviteetteja. Ja tokihan säännöllinen liikunta onkin hyväksi terveydelle. Kilpailuhenkisen koulunkäynnin vastapainona suhteellisen kilpailuhenkinenkin harrasteliikunta on varmasti rentouttavaa.