Tieteen moraali

Turhautuminen hiipii kuin vaivihkaa takaisin mieleeni. Joskus tuntuu siltä, että parhaiten saa papereita läpi konferensseihin markkinointihenkisellä kielenkäytöllä, vanhoja ideoita kierrättämällä, lähdeviitteitä unohtamalla ja muilla pienillä moraalittomuuksilla. Miksi tehdä tätä hommaa, jos lopputuloksena on joku konferenssipaperi, joka on jo lähtökohtaisesti roskaa eikä oikeasti kiinnosta ketään? Miksi vaivautua pitkäjänteiseen työhön, kun varsinaisilla tuloksilla ei ole mitään merkitystä - ainoastaan julkaistujen papereiden määrällä?

Huomaan taas ajautuvani tilanteeseen, jossa yhä suurempi ja suurempi osa työajasta kuluu blogeja lukiessa. Kunnallisvaaliehdokaslistoja katsellessani huomioni kiinnittyi siihen, että monen ehdokkaan titteli oli KTM tai jopa YTM. Ei kukaan, edes vasemmistolaisista, ole rohjennut tunnustautua ATM:ksi. Joo, blogeja on ilmeisesti tullut tosiaan luettua viime aikoina vähän liikaa.

Mutta siitä tieteestä. Minulla on kokemusta tapauksesta, jossa korkeatasoisessa konferenssissa on julkaistu oleellisilta osin vanhoihin ideoihin perustuva paperi, vaikka nämä vanhat ideat olikin julkaistu jo aiemmin useammassakin paperissa. Julkaistussa paperissa oli kyllä lähdeviitteissä mainittu yksi näistä vanhoista papereista, mutta paperin tekstiosassa vanhaa järjestelmää ei oltu kuvailtu lainkaan. Vanhan järjestelmän kuvaus olisikin luultavasti heikentänyt paperin uutuusarvoa sen verran, että se olisi jäänyt hyväksymättä. Asia herättää miettimään tieteenteon moraalia - jälleen kerran.

Vakavampaakin vilppiä on tiedemaailmassa tietysti tehty, mutta uskoni tieteenteon puhtauteen on kyllä mennyt. Harmaalla alueella liikutaan nähdäkseni niin yleisesti, ettei tämä paperi ole edes mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Tieteellisissä konferensseissa ja lehdissä käytettävä peer review -menettely on kaikkea muuta kuin aukoton; arviointiin vaikuttavat sattumanvaraisella tavalla niin arvioijien henkilökohtaiset näkemykset kuin asiantuntemuskin. Jos konferenssiin hyväksytään alle 20% lähetetyistä papereista, pienillä asioilla on merkitystä. Asiasisällöltään erinomaisia, mutta ilmaisultaan hieman puutteellisia papereita voi jäädä hyväksymättä. Toisaalta joskus tarkastajiksi osuu henkilöitä, joiden erikoisala ei sovi täysin yhteen paperin aihepiirin kanssa. Tällöin voi asiasisällöltään heikkojakin papereita päästä läpi, jos ilmaisutapa on viimeistelty. Jotkut kuulemma paisuttavat lähdeluetteloa siksi, että joukkoon osuisi suuremmalla todennäköisyydellä joku tarkastajien papereista, mikä tietysti imartelisi tarkastajaa.

Olen saanut kuulla kyllästymiseen asti, että kilpailuhenkisessä tiedeyhteisössä kaikkien on pakko julkaista. Ehkä niin, mutta jotain on mielestäni pahasti vialla, jos tulostavoitteet täyttyvät sillä, että runnotaan väkisin suuri määrä papereita tarkastusprosessiin ja toivotaan, että muutama menisi puutteistaan huolimatta läpi. Kaikesta huolimatta haluaisin silti saada väitöskirjani joskus valmiiksi, koska olen tehnyt töitä sen eteen jo niin paljon. Sen jälkeen tiedemiehen leikkiminen saa kyllä jäädä.