Blackout

Eilen noin iltakymmeneltä sähköt hävisivät. Kämpän ikkunasta saattoi nähdä, että sähkökatko ei rajoittunut pelkästään lähitaloihin: myös kauimmaiset näkyvillä olevat kerrostalot olivat pimeänä. Tietoliikennemastojen punaiset varoitusvalot loistivat toki kaukaisuudessa kuten aina ennenkin, ja lisäksi autojen valot pyyhkivät maisemaa. Pilvistä heijastuva etäinen valonkajastus tosin kertoi, että ihan koko maailma ei sentään muutenkaan ollut pimentynyt.

Koska nukkuminen ilman toimivaa jäähdytysilmastointia ei houkutellut, päätin lähteä ulos kävelylle. Jossain muualla sähkökatkos olisi tosin otollista aikaa rikollisuudelle, mutta täällä ei moista tarvitse liiaksi murehtia. Liikenteessä oli jonkin verran poliisiautoja vilkkuvine valoineen, mutta mistään paniikkimielialasta ei sentään ollut tietoakaan. Typerät autoilijat ajoivat pitkin kuusikaistaista vilkasliikenteistä katua kaukovalot päällä. Ilmeisesti jotkut kuvittelevat täällä, että kaukovaloja käytetään muusta liikenteestä piittaamatta aina kun katuvalaistusta ei ole. Jotkut puhuivat kännyköihinsä kaduilla, ja ymmärsin, että melkein koko Singapore on pimeänä.

Nautiskelin singaporelaisittain harvinaislaatuisesta tunnelmasta ja ehdin kävellä ehkä noin puolitoista kilometriä, kunnes sähköt palasivat. Minuutissa kaikki oli ennallaan, aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Aamu-uutisten perusteella katkoksen syynä ei ollutkaan al Qaidan terrori-isku, vaan tylsästi pelkkä keskeytys kaasunjakelussa; paikallinen sähköntuotanto kun perustuu ensisijaisesti maakaasuvoimaloihin, jotka saavat raaka-aineensa Indonesiasta.

Uutisia meiltä ja muualta

Suomessa on näköjään taas juhannuksen kunniaksi ryypätty, poltettu saunoja ja hukuttu. Eipä siis mitään uutta auringon alla.

Täällä ollessani olen luottanut uutisvälityksessä internetiin, ja paikalliset sanomalehdet ovat jääneet hyvin vähälle lukemiselle. Eilen kuitenkin selailin baarissa istuessani paikallista valtalehteä, The Straits Timesia. Juttuaiheet eivät sinänsä yllättäneet. Moottoripyöräpoliiseille on tulossa tutkat nopeusvalvontaa varten. Yleisönosastolla joku oli kirjoittanut vastineen aiempaan kirjoitukseen, jossa Singaporea oli kai pidetty holhousvaltiona metroasemilla olevien ohjekylttien takia. Vastineen kirjoittaja oli käynyt Japanissa - ja kappas keppas, sielläkin oli ollut tarroja, joissa kehotettiin antamaan istumapaikka sitä enemmän tarvitseville. Joten Japanikin on siis holhousvaltio. Ihmiskloonauksesta langetettavan tuomion pituus oli nostettu viidestä vuodesta takaisin kymmeneen vuoteen - kansa vaati tätä, koska briteissäkin vastaavasta teosta voi saada kymmenen vuotta. Ulkomaanuutisissa oli iso juttu Kyprokselta, jossa laivalastillinen turisteja oli kärähtänyt riettaista seksiorgioista, tosin kansainvälisillä vesillä.

Joku onneton oli myös kärähtänyt laittoman jalkapallovedonlyönnin järjestämisestä. Seurauksena oli S$20 000 sakot ja pari viikkoa linnaa. Seuraus oli vähäinen, koska asteikko olisi venynyt kymmenkertaisiin sakkoihin ja viiteen linnavuoteen asti. Juttua ryyditti pilakuva, jonka tekstissä kysyttiin, mikä on laittomalle vedonvälittäjälle vankilaakin pahempi rangaistus. No tietysti päästä pois vankilasta ja joutua vihaisten asiakkaiden kynsiin. Tunnistamisen helpottamiseksi jutussa oli tietysti mainittu raukkaparan nimi ja jopa kotiosoite. Häpeärangaistus rules.

Vedonlyöntijuttu paljasti kuitenkin singaporelaisen oikeusjärjestelmän hyvän puolen: systeemi on äärimmäisen tehokas. Pienemmästä rikoksesta tuomio tulee pikatahtiin. Suomessahan systeemi jauhaa pikkuasioitakin kuukausi- tai jopa vuositolkulla, mikä ei liene syytettyjen etu sen enempää kuin muidenkaan asianosaisten.

Toki täällä ollaan kiinnostuneita muistakin asioista kuin rikosuutisista. Pari yötä sitten heräsin yllättäen vähän ennen kolmea, kun keittiöstä alkoi kuulua paistinpannun tirinää ja mikroaaltouunin huminaa. Tietysti valpaistuin ja aloin kuulostella, mistä oikein on kyse. Hetken kuluttua televisiosta kantautuvat äänet paljastivat syyn: kämppispariskuntahan siellä katselee jalkapalloa, ja oli vissiin alkanut tehdä mieli yöpalaa siinä ohessa.

Malesian matkaaja

Eilen pistäydyin ulkomailla, eli sillan toisella puolella Malesiassa. Vastarannalla on kaupunki nimeltään Johor Bahru. Tai JB, kuten me täälläpäin tapaamme sanoa; s'porelaiset käyt. miel. lyh. Kuten arvata saattaa, JB tarjosi mukavan kontrastin singaporelaiselle siisteydelle ja tehokkuudelle. Toisaalta odotin, että kontrasti olisi ollut vieläkin suurempi. Yleiskuva - lähinnä rakennustyylit, liikennemerkit ja mainostaulut - muistutti suuresti Singaporea, joskin kaikki oli Singaporeen verrattuna ihanasti rempallaan.

Kovin paljon nähtävää JB ei turistille tarjoa. Pari nykyaikaista ostoskeskusta palvelevat oletettavasti lähinnä tarjouksia etsivien singaporelaisten tarpeita. Ostoskeskuksen lavalla teinitytöt tanssivat suhteellisen tiukoissa vaatteissa macarenaa ja ketsuppitanssia, mitä en välttämättä olisi odottanut näkeväni ensimmäisenä muslimivaltaisessa maassa. Vierailin myös paikallisessa pienessä eläintarhassa, jossa häiritsi läheisestä moskeijasta jatkuvana kantautunut joikaaminen. JB:n kaupunkirakenne vaikutti ällistyttävän hajanaiselta: siellä täällä komeili singaporelaistyyppisiä korkeita liiketorneja, mutta ihan liikekeskustan tuntumassakin näytti olevan runsaasti rakentamatonta maata. Kokonaisuudessaan liikekeskusta vaikutti hyvin pikkukaupunkimaiselta. Lähdemateriaalin mukaan kaupungissa on kuitenkin yli miljoona asukasta, joten kauempana olisi todennäköisesti ollut joukko loputtomia betonilähiöitä ja ehkäpä jonkinlaisia sivukeskustoja ja automarkettejakin.

Jouduin myös harvinaisen suorasukaisen iskuyrityksen kohteeksi suoraan kadulla. Tyttö sanoi muuttaneensa äskettäin jostain Malesian saaristosta JB:uun työnhakuun ja olevansa niiin kovin yksinäinen. Kyynisenä ihmisenä arvelin, että tyttö ei ehkä sittenkään ollut ihastunut jumalaiseen ulkomuotooni tai säkenöivään älyyni, joten katsoin parhaaksi olla suostumatta lounasseuraksi.

Varsinainen show esitettiin paluumatkalla. Lonely Planet varoitteli, että sunnuntai-iltana rajalla voi olla ruuhkaa, mutta minä en tietenkään ottanut varoituksista onkeeni. Itse asiassa tulliselvitys sujui kuitenkin suhteellisen jouhevasti, vaikka väkeä olikin kuin muurahaisia. Ongelmia tuli sillalla, kun bussi kolhaisi kaistaa vaihtaessaan henkilöautoa. Tapauksessa ei ollut ymmärtääkseni mitään epäselvää, joten odotin, että asianosaiset vaihtavat pikaisesti yhteystietonsa ja jatkavat matkaa. Mitä vielä. Ilmeisesti aiheutuneet aineelliset vahingot vähennetään suoraan bussikuskin palkasta, koska arvon asiakaspalvelija päätti kinastella asiasta, ja vielä varttitunnin jälkeenkin bussi täynnä matkustajia seisoi keskellä Causewayta pahimpaan ruuhka-aikaan. Lopulta me matkustajat äänestimme jaloillamme ja kävelimme loppumatkan Singaporen puolelle.

Politiikkaa

Yliopistolla on menossa jonkinlainen lukiolaisten tiedeleiri. Ryhmä kirkasotsaisia tulevaisuuden tiedemiehiä ja -naisia rakenteli ala-aulassa hauskannäköisiä teoksia mehupilleistä ja jäätelötikuista. Päähän pulpahti epämääräinen mielleyhtymä amerikkalaisviihteestä tuttuihin koulujen tiedeprojekteihin. Epäreilua, miksei meillä ollut mitään tuollaista silloin kun minä olin nuori?

Eurovaalit puhuttivat alkuviikosta Blogistanissa. Minäkin kävin äänestämässä ennakkoon; rehellisesti sanottuna vaikuttamisen halua suurempi houkutin oli uteliaisuus nähdä paikallinen Suomen suurlähetystö. Mitään Yhdysvaltojen lähetystön kaltaista isoa vartioitua linnaketta ei sentään löytynyt, vaan lähetystö oli piilottautunut tehokkaasti kauppakeskuksen yhteyteen rakennetun suuren toimistokolossin uumeniin. Ulkona lippurivistössä liehui sentään Suomen valtiolippu yhdessä muutaman muun lipun kanssa.

Blogistanissa on väitetty, ettei yhdellä äänellä olisi muka merkitystä. Harvoinpa vaalit tosiaan yhden äänen erolla ratkeavat. Toisaalta samalla logiikalla voidaan sanoa, että yksityisautoilu ei ole pahaksi luonnolle. Ympäristön tilahan ei oleellisesti kohene, vaikka joku yksittäinen autoilija lopettaakin autoilun ja siirtyy käyttämään polkupyörää.

Singaporessa on käytännössä voimassa yksipuoluejärjestelmä. Oppositio pidetään hiljaisena antamalla sille pieniä vallan murusia ja tarvittaessa käyttämällä liberaalin demokratian näkökulmasta kyseenalaisia keinoja, kuten poliittisia oikeudenkäyntejä. Näitä keinoja käytetään kuitenkin suhteellisen hienovaraisesti, jotta ulkomaailman kritiikki ihmisoikeusloukkauksista saadaan pidettyä vaimeana. Äänestysprosentti on oletettavasti korkea, koska äänestäminen on pakollista. Nykyjärjestelmällä lienee siis vahva kansan tuki?

Mielestäni oikeus jättää äänestämättä kuuluu demokratiaan. Toisaalta alhainen äänestysprosentti kielii poliittisesta apatiasta. Tällainen apatia on vaaratonta niin kauan kuin asiat ovat hyvin, mutta yllättävän taloudellisen tai muun kriisin kohdatessa apatia voi muuttua hyvin äkkiä liekehtiväksi kapinamielialaksi. Pahoin pelkään, että tällainen aikapommi muhii myös singaporelaisen yhteiskunnan sisällä. Ihmiset ovat oppineet hyväksymään näennäisdemokratian, koska asiat ovat yleisesti ottaen hyvin: maa on turvallinen ja vauras. Mutta mitä tapahtuukaan, jos kaikki tämä muuttuu jostain syystä?

Eurofutista

Jalkapallon euroopanmestaruusturnaus on käynnistynyt. Myös Singapore on jalkapallokuumeen kourissa. Hieman yllättävää, sillä Singapore ei tietenkään ole mukana kisoissa. Eihän se ole edes Eurooppaa. Suomikaan ei selviytynyt karsintasarjasta mukaan lopputurnaukseen. Ihmetelkää siinä sitten, kun ei isänmaallisuus oikein nappaa. Pah.

Käytännössä singaporelaisten jalkapallokuume näkyy esimerkiksi ostoskeskuksissa järjestettävissä tilaisuuksissa, joissa EM-kisoja promotaan. Musiikki soi ja ihmiset voivat osallistua kilpailuihin. Eilen törmäsin sattumalta myös jonkinlaiseen katufutistapahtumaan. Monet baarit ovat koristautuneet erästä eurooppalaista olutmerkkiä ja EM-kisoja mainostavilla lippunauhoilla. Baarien TV-ruudut pyörittivät eilen jo alkuillasta koostepätkiä vanhoista euroturnauksista.

Osittain eurofutishuuma selittynee laajalla eurooppalaisella expat-yhteisöllä, mutta jalkapallopaitoja näkee paljon myös natiiviväestön yllä. Kokonaisuutena singaporelaisten jalkapalloinnostus vaikuttaa tervehenkisemmältä kuin huliganismin ja kaljanjuonnin värittämä eurooppalainen futishysteria. Tokkopa brititkään uskaltavat hirveästi riehua täällä.

Tieteilyä

Tiedemies kirjoitti varsin asiallisesti nationalismista ja rasismista. Singaporessa ei voi olla huomaamatta suuria mainostauluja, joissa lukee Many Races - One Nation. Singapore on - nähdäkseni aika lailla oikeutetustikin - ylpeä toimivasta monikulttuurisuudestaan. Siitä huolimatta jo rotu-sanan käyttö herättää tietynlaista epäluuloa. Jos ulkonäöltään tiettyjen piirteiden osalta samankaltaisten ihmisten muodostamat löyhät yhteisöt todellakin eläisivät täydellisessä keskinäisessä yhteisymmärryksessä, sitä ei kai tarvitsisi enää erikseen korostaa ulkomainoksilla?

Luen muutenkin mielelläni Tiedemiehen juttuja. Ehkäpä tunnen hienoista kollegiaalista yhteenkuuluvaisuutta, koska tällä hetkellä olen itsekin tavallaan tiedemies. Oikeastaan olen enemmänkin softainsinööri, mutta papereiden kirjoittelu on kuitenkin oleellinen osa tämänhetkistä toimenkuvaani, ja väitöskirjakin kangastelee haaveissani.

Kuten taisin jo aiemminkin kirjoittaa, tulosvastuupaineet täällä ovat kovemmat kuin suomalaisissa tiedeyhteisöissä. Yliopistoympyröissä tuloksellisuutta mitataan tietysti julkaisuilla. Pelkästään määrä ei ratkaise, vaan yliopistolla on myös eräänlainen rankkausjärjestelmä konferensseille ja lehdille. Jos saa paperinsa läpi arvostettuun konferenssiin, voi olla tyytyväinen. Jos julkaisee jossain pienessä rankkaamattomassa workshopissa, se saatetaan pahimmillaan katsoa jopa turhanpäiväiseksi resurssien tuhlaukseksi.

Tulosvastuu ja tieteenteko eivät sovi mielestäni kovinkaan hyvin yhteen. Lyhyessä ajassa on hankala keksiä mitään oikeasti uutta. Paineen alla on vaarana ajautua tieteenteon harmaalle alueelle; vanhoja ideoita kierrätetään hieman muunneltuina ja julkaistavien menetelmien heikkoudet jätetään mainitsematta. Ilmiö on nähdäkseni yleinen. Tietotekniikka-alan julkaisut ovat täynnä amerikkalaistyyppistä omien tulosten kehuskelua ja tarkoitushakuisesti valittuja vertailukohtia. Käsitykseni institutionaalisesta tieteenteosta muuttuu aina vain kielteisemmäksi. Ainakin tietotekniikka-alalla tutkimustoiminta on paisunut liian suureksi, ja mitään oikeasti uutta on vaikea keksiä. Toivottavasti saan kuitenkin sen verran aikaan, että saan pitää työni koko määräajan. Kokemus on varmasti opettavainen, vaikka tieteenteosta voisikin puhua vain lainausmerkeissä.

Sotimisiin

Singaporelaiset ovat valistunutta kansaa, ja Suomi tiedetään varsin hyvin - tai ainakin se, että siellä on kylmää. Yleensä Suomi nähdään varsin positiivisessa valossa, kuten esimerkiksi oheisessa kirjoituksessa. Suomi tuntuukin olevan singaporelaisille jonkinlainen samaistumiskohde: molemmat ovat asukasluvultaan pieniä maita, jotka ovat toisen maailmansodan jälkeisestä köyhyydestä nousseet huomattavan vauraiksi ja teknologisesti edistyneiksi kansakunniksi.

Sotahistoria tuntuu olevan singaporelaisille tärkeä asia. Maassa on lukuisia muistomerkkejä ja museoita toisen maailmansodan tapahtumien muistoksi. Sanoma on selvä: brittiläinen siirtomaavalta epäonnistui surkeasti Singaporen puolustamisessa, ja hirviömäiset japanilaiset pääsivät miehittämään alueen kahden vuoden ajaksi. Jotta sama ei toistuisi, singaporelaisten on noustava puolustamaan itse itseään. Vieraan vallan apuun ei voida luottaa, vaikka kysymyksessä olisi minkälainen suurvalta tahansa. Kuulostaako tutulta?

En tiedä, kerrotaanko täällä kouluissa Suomen osuudesta toisessa maailmansodassa. Voisin kuitenkin hyvin kuvitella, että singaporelaisille talvisodan henki edustaisi jonkinlaista ihannetta. Suomihan puolusti itsenäisyyttään taistelemalla sisukkaasti miehitystä yrittänyttä suurvaltaa vastaan: niinhän singaporelaisetkin olisivat tehneet, elleivät luuseri-jauhonaamat olisi olleet täällä omimassa sotaleikkejä itselleen ja pilaamassa koko touhua. Nykyään armeija mainostaa itseään kampanjoilla, jotka korniudessaan ylittävät moninkertaisesti suomalaisten tee työtä, jolla on tarkoitus -naurettavuudet. Esimerkkinä mainittakoon maastoväreihin puettu normaali linjaliikenneauto, jonka kylkeä koristaa slogan: "Master the Present. Dominate the Future. Army."

Maan tavat

Eilen pidettiin tiedekunnan työntekijöiden virkistäytymistapahtuma. Toisin kuin suomalaisten työyhteisöjen vastaavat tilaisuudet, tämä oli tarkoitettu koko perheelle. Muuten tilaisuus noudatti samantapaista kaavaa kuin yleensä Suomessakin. Bussilla luonnon helmaan, syöntiä, joukkuepelejä (tai paremminkin leikkejä), museokäynti, lisää syöntiä ja bussilla takaisin. Jopa oluttakin oli tarjolla, se ei tosin mennyt kaupaksi ollenkaan samaan tahtiin kuin suomalaisissa tapahtumissa. Itselleni olisi tietysti maistunut, mutta maassa maan tavalla - ainoana ei kehtaa ravata jääkaapilla yhtä mittaa. Lopulta kai oluet saatiin kuitenkin juoduksi, luultavasti pääasiallisesti kaukaasialaisin voimin.

Kollegat ja henkilöstöosaston väki olivat kovasti ystävällisiä ja mukavia. Yllättäen paikalla oli myös eräs suomalainen perhe, ja sain tietää, etten olekaan tiedekunnan ainoa suomalainen. Tämä toinen henkilö ei tosin ole suoraan yliopiston palkkalistoilla vaan apurahatutkijana; siksi kukaan ei ollut maininnut minulle mitään koko asiasta.

Edellinen kirjoitukseni poiki kommenttiosastolle yhden protestiäänen. Ei singaporelaisten palvelualttiudessa sinänsä mitään suurta vikaa olekaan, hommat tosiaankin hoituvat yleensä viileän asiallisesti. Oman kriittisen lausuntoni kirvoitti lähinnä havainto, että aina kun palvelu on erityisen kohteliasta, taustalla on jonkinlainen taka-ajatus - joko ystävällinen palvelu on oleellinen kilpailutekijä (ravintoloissa) tai sitten ystävällisen jutustelun taustalta paljastuu esimerkiksi tarkoitus edistää kumminkaiman myyntiä. Ystävällisyys vaikuttaa siksi enemmän laskelmoidulta, ja aidosti spontaanit kohteliaisuudet asiakaspalvelutilanteissa outojen ihmisten kesken ovat mutu-arvioni mukaan paljon harvinaisempia kuin Suomessa.

Suoranainen häiriköinti on myös tuntematonta, mutta kaikenlaista pööpöilyä kohtaa kuitenkin harmillisen usein kaupoissa ja liikennevälineissä: esimerkiksi kirjakaupoissa hyllyjen välit ovat toisinaan tukossa kirjoja lukevista ihmisistä (ilmeisesti sekin pitäisi erikseen kieltää).

Hyvät tavat kauhistavat

Ylitsepursuava kohteliaisuus tai erityinen huomaavaisuus eivät kuulu singaporelaisten kansallishyveisiin. Hallituksen julistekampanjat huomaavaisuuden puolesta ovatkin ehkä perusteltuja, vaikka ne vapaamielisemmästä länsimaisesta näkökulmasta tuntuvatkin kovin holhoavilta. Väkeä on toki täälläkin moneen junaan, ja turistipaikoissa normaali kohteliaisuus on tietysti sääntö. Pääsääntöisesti julkisissa liikennevälineissä tai tavallisten kauppojen kassoilla ei kuitenkaan kannata odotella ystävällistä hymyä, tervehdyksiä, kiitoksia tai anteeksipyyntöjä. Tunnelma on siis kovasti suomalainen...

Suojatiet ovat täällä kuitenkin nimensä mukaisia. Usein autot pysähtyvät varmuuden vuoksi heti, jos vähänkään näyttäisi siltä, että suojatien läheisyydessä palloileva jalankulkija saattaisi olla aikeissa lähteä ylittämään. Ilmeisesti pysähtymättä jättämisestä on määrätty singaporelaiseen tapaan kovat rapsut. Suojateitä on kuitenkin kovin vähän, ja ne on merkitty huomiotaherättävästi keltamustilla tolpilla, joiden päihin kiinnitetyissä palloissa vilkkuu keltainen valo. Tien ylittäminen vaatiikin jalankulkijalta tarkkuutta silloin, kuin suojatie puuttuu. Usein vasemmalle kääntyvät autoilijat (vasemmanpuoleisessa liikenteessä) eivät välitä käyttää suuntavilkkua.

Myös liikennevalojen suunnittelijat saisivat käydä opissa Suomessa. Ilmeisesti aikaviive napin painalluksesta vihreän valon syttymiseen on säädetty vakioksi, riippumatta liikennetiheydestä. Tämä ottaa tietysti hermoon, jos liikennettä ei ole lainkaan, mutta valon vaihtumista saa silti odotella minuuttitolkulla.

Kokonaisuutena tulee vähän sellainen vaikutelma, että singaporelaisten korrektius perustuu pakkoon eikä normaaliin huomaavaisuuteen. Kadunvarsia ei roskata, koska se on laissa kiellettyä. Jalankulkijalle annetaan tietä suojatiellä, koska muuten tulee sakkoja. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu toisten kustannuksella on kuitenkin täysin ookoo, ellei sitä ole erikseen kielletty laissa; tämäntapaista asennetta kuvannee myös singlish-ilmaisu kiasu. Itsestäni tällainen asenneilmapiiri tuntuu hivenen arveluttavalta, jos tarkoituksena on pyrkiä aidosti vakaaseen yhteiskuntaan. Toistaiseksi singaporelainen yhteiskunta tuntuu kuitenkin pyörivän kokonaisuudessaan varsin mallikkaasti.