Angstiblogista, huomenta

Turhauttaa. Miksi minä aina ajaudun hommiin, joissa tuntuu, että ketään ei oikeasti kiinnosta minun tekemiseni? Joo, totta kai tulokset kiinnostavat. Tai oikeammin se, että saan jotain näennäisesti konkreettista aikaan. Mutta minä en oikeasti jaksa enää kauaa tällaista työtä, jossa vaaditaan, että a) täytyy saada "jotain" aikaan, ja b) sinun täytyy ihan itse keksiä, mitä se "jotain" voisi olla, eikä muita pahemmin kiinnosta. Onhan se kiva, että on vapauksia, mutta minä kaipaisin jonkinlaista sosiaalista vuorovaikutusta. Muutakin kuin tiimipalaverin silloin tällöin. Minä olen yksinäinen susi yksityiselämässäni, en haluaisi olla sitä myös työelämässä. Mutta ilmeisesti minusta ei kuitenkaan ole siihen paljon puhuttuun tiimityöhön. Toteutan ilmeisesti tiedostamattani jatkuvasti samoja virheitä työpaikan valinnan suhteen; kun huono malli on kerran opittu, siitä on vaikea oppia ulos. Historia toistaa itseään.

Jotain positiivistakin. Postiluukusta kolahti Wirallisen näköinen kirje. Suomen suurlähettiläs kutsui minut itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Sehän on vähän kuin linnan juhlat, vai? Ilmeisesti kutsu on lähetetty kaikille Singaporessa asuville suomalaisille, koska en tunne itseäni mitenkään muulla tavoin erityisen merkittäväksi henkilöksi. Olen kahden vaiheilla, lähteäkö vai ei. Puku päällä pönöttäminen on ahdistavaa. En tunne ketään, läikytän kahvit suurlähettilään syliin, tiputan pasteijan boolimaljaan ja solmin kravatin väärinpäin kaulaan. Toisaalta olisin kyllä utelias tsekkaamaan pössikset. Voihan olla, että rahvas ohjataan suoraan karvalakkipuolelle, ja siellä on ihan hauskaa. Elämä on vaikeita valintatilanteita täynnä.