Kaakkois-Aasian oravanpesä

Synkät uutiset katastrofialueilta sekoittuvat omien pienten arkimurheideni kanssa ankeaksi keitokseksi, joka vie työtarmon. Jollain sairaalla tavalla toivon, että olisin ollut katastrofialueella. Tunnen kai huonoa omaatuntoa siitä, että seuraan uutisia täältä fyysisesti niin läheltä, mutta henkisesti niin kaukaa. Ehkä kuoleman konkreettinen läsnäolo olisi saanut minut oikeasti tajuamaan omien murheideni todellisen mitättömyyden. Mahdankohan olla päästäni vialla? Tsunamin uhrien traumoja on ulkopuolisen hankala edes kuvitella, joten minun pitäisi olla tietysti erittäin tyytyväinen olooni täällä turvallisessa oravanpesässä.

Singaporen uutislähetyksissä jotkut tapahtumien keskipisteessä olleet kuvailivat tapahtumia innostuneesti ja silmät hehkuen, ikään kuin olisivat olleet keskellä jotain jännittävää seikkailua. Jotkut toiset taas olivat murheen murtamia. Suomen uutislähetyksissä näyttäisi olevan lähinnä jälkimmäisiä. Luonnonmullistus tuntuu olevan suurempi uutinen Suomessa kuin Singaporessa. Singaporelaisia turisteja ei tietenkään ole ollut katastrofialueilla yhtä paljon kuin esimerkiksi suomalaisia, koska täältä ei ole tarvetta lähteä lunta ja jäätä pakoon, eikä länsimaalaisten huippusesonki välttämättä ole paikallisten mielestä parasta matkustusaikaa.

Kyynikko voisi tietysti arvella, että Kaakkois-Aasiassa on totuttu katastrofeihin. Punaisten Khmerien hirmuteot Kamputseassa, Itä-Timorin sota ja terrori-iskut Balilla ja Jakartassa ovat vielä tuoreessa muistissa. Maanjäristysalueen keskipisteessä, Indonesian Acehissa on nytkin sota, tosin luonnonkatastrofin takia sotatoimet ovat keskeytyneet. Singaporelaiset elävät kuin huipputurvallisessa linnakkeessa keskellä turvatonta ja vaarallista maailmaa. Ei levottomuuksia, ei rikollisuutta, ei hirmumyrskyjä eikä mannerlaattojen saumakohtia välittömässä läheisyydessä. Kontrasti naapurimaihin on niin suuri, että kovinkaan monet singaporelaiset eivät edes uskalla omatoimimatkailla muualla Kaakkois-Aasiassa vaikkapa suomalaisten tavoin.

Maanjäristys

Kotiväki kyseli tekstiviestillä, onko maa järissyt. Ei järissyt täällä, mitä nyt jotkut tarkka-aistisimmat olivat tunteneet pientä väreilyä. Pistää silti mietteliääksi, koska periaatteessa olisin voinut ihan hyvin olla reissussa jossakin järistysalueilla. Joitain puolitutuiksi tulleita vaihtareita siellä on varmaan ollutkin.

Baarijoulu

Yksinäinen joulu tuli ja meni. Suomessa ravintolajoulun vietto on ilmeisesti vieläkin aika lailla paheksuttua, vaikka jossain blogissa sen yleistymistä muistaakseni jopa toivottiin. Singaporessa on toisin. Aattoiltana meno kaupungilla oli jopa karnevaalimaista, joskin singaporelaisen hillityllä tavalla. Monissa ravintoloissa oli livemusiikkia ja reilusti asiakkaita. Itse erehdyin käymään yhdessä pubissa ennen illan reivejä; oluen hinnassa oli joululisää, ja jouduin maksamaan yhdestä tuopista huimat kaksikymmentäyksi Singaporen dollaria. Reilusti kallein koskaan juomani olut. Reivit olivat pienoinen pettymys; jalkapallokentän kokoisessa salissa taisi olla parhaimmillaankin arviolta vain pari-kolmesataa ihmistä. Darude oli kaikesta huolimatta mainio.

Voisi kuvitella, että joulupäivänä kaupungilla olisi ollut hiljaisempaa. Väärä luulo. Monet kaupat olivat auki, ja ihmiset näyttivät shoppailevan melkein kuin normaalina lauantaipäivänä. Kävin syömässä joulupäivällisen Brewerkzissä. Tarjoilijat olivat yliystävällisiä ja vähän sääliviä yksinäistä joulunviettäjää kohtaan. Kaupungin pubeissa näytti istuskelevan huomattavan paljon länsimaalaisia kaveriporukoita joulua juhlimassa, joillakin tonttulakitkin päässä. Itsekin kävin vielä istuskelemassa parin oluen verran uuteen paikkaan muuttaneessa irkkupubissa. Kai sitä joskus voi joulun näinkin viettää. Mutta tavaksi en viitsisi ottaa.

On hanget korkeat, nietokset

Posti toi joulupaketin Suomesta. Jotenkin surullinen ja haikea olo. Vietän joulua ensi kerran eläessäni yksin. En kuvitellut pitäväni perinteistä joulua kotiväen luona niin kovinkaan tärkeänä asiana, mutta niin vain jonkinlainen koti-ikävä pääsi hiipimään synkkään mieleeni, oikeastaan ensimmäistä kertaa täällä ollessani. Ehkä olisi pitänyt sittenkin päättää lähteä Suomeen jouluksi. Orchard Roadin juhlavalot eivät ole sama asia kuin kotikaupungin vaatimattomat koristukset, joulusauna ja aito lumi. Siitäkin huolimatta, että minä oikeasti vihaan lumituiskua ja paukkupakkasia. Nyt uskoisin ymmärtäväni paremmin, miksi juhlapyhien aikaan itsemurhaluvut nousevat. Täytynee keksiä jouluaatoksi jotain ohjelmaa. Ehkä menen katsomaan Darudea ja kumppaneita. Aika kornia, mutta onhan se tavallaan ainakin - hmmm... isänmaallista, tai jotain. Ja melankoliakin helpottanee heti jouluviikonlopun jälkeen.

Bangkokin tunnelmia

Bangkok tuli sitten nähtyä. Kun oma asemapaikka on Singaporessa, kaupunki ei luonnollisestikaan tunnu yhtä eksoottiselta kuin suoraan Suomen talvesta saapuessa. Bangkokissa on paljon samaa kuin vaikkapa Kuala Lumpurissa, mutta totta kai myös paljon eroavaisuuksia. Kuten edellisen merkintäni kommenteissa joku totesi, erilaisia huijareita ja tyrkyttäjiä on liikenteessä paljon, mutta havaintojeni mukaan lähinnä vain vilkkaimpien turistirysien läheisyydessä. Muualla saa olla suhteellisen rauhassa. Kerjäläisistä ikävimmiltä tuntuivat pikkulapsen kanssa kadunreunassa istuvat nuoret naiset, ilmeisesti kyseessä on hyväksi havaittu taktiikka säälin herättämiseksi. Huijari- ja kerjäläistiheyden voi ymmärtää, kun näkee länsimaisten turistien valtavan määrän. Nuoria pariskuntia, eläkeläisiä, irstaita vanhoja setiä ja perheitäkin. Siellä täällä kuuli myös suomen kieltä.

Bangkok oli itse asiassa siistimpi kuin odotin. Katukeittiöt ja rapistuneet talot tekevät yleistunnelmasta paljon kaoottisemman kuin puhtoisessa ja järjestelmällisessä Singaporessa, mutta varsinaisia roskia tai muita jätöksiä ei mielestäni ollut lainkaan yhtä häiritsevässä määrin kuin esimerkiksi Johor Bahrussa tai Kuala Lumpurissa. Yöelämä oli maineensa mukaisesti paljon riehakkaampaa kuin Singaporessa, vaikka jätin tissibaarit suosiolla väliin. Länsimaisten turistien suosimilla Khao Sanilla sekä seksibaarien reunustamalla Cowboy-kadulla valohelvetti olisi epileptikolle varsinainen painajainen. Vastaavaa en muista nähneeni missään. Länsituristien lisäksi myös paikalliset bailasivat varsin vapautuneesti. Ikävämpiä ovat tietysti joissain paikoissa vikittelemään tulevat paikalliset tytöt - normaalisti olisin tietysti imarreltu, mutta Bangkokissa länsimiesten seuraan hakeutuvien tyttöjen motiivit lienevät oletusarvoisesti vähän turhan raadollisia.

Odotetusti liikenne oli kaoottista, joskaan ei niin kaoottista kuin odotin. Ikävintä katuliikenteessä ovat autoilijat, jotka kunnioittavat liikennevaloja vielä vähemmän kuin KL:ssa. Ensimmäistä kertaa näin autoilijoille tarkoitettuja digitaalinäyttöjä, jotka laskivat sekunteja liikennevalon vaihtumiseen. Jalankulkijoille tarkoitettuja vastaavanlaisia numerotaulujahan on melkein joka metropolissa, varmaan kohta Suomessakin. Skytrain ja uutuuttaan hohtava metro toimivat jouheasti, joskaan reitit eivät ulotu kaupungin länsiosan turistirysiin. Metro muistuttaa muuten huomattavasti Singaporen vastaavaa, lienevätkö saman suunnittelutoimiston kynänjälkeä? Ilmeisesti paikalliset eivät ole vielä tottuneet uuteen linjaan, koska hienot asematilat kumisivat enimmäkseen tyhjyyttään. Bangkok kaikkiaan vaikutti varsin mielenkiintoiselta sekoitukselta kulttuurihistoriaa, nykyaikaista suurkaupunkia ja ihmiselämän raadollisuutta.

Singaporelaisuutta

Yllättäen autoritaarisuus ei olekaan se piirre, joka tuntuu minusta ikävimmältä Singaporessa. Eniten minua häiritsee paikallinen aggressiivinen kilpaileminen ja markkinahenkisyys. Joskus tuntuu siltä, että paikallisessa kulttuurissa lähisukulaisia lukuun ottamatta muilla ihmisillä on arvoa vain potentiaalisina asiakkaina tai liikekumppaneina. Kaveriporukat lompsivat rykelmissä jalkakäytävillä tukkien kulkureitin, ja röyhkeä tunkeminen MRT-junaan on suorastaan legendaarinen esimerkki singaporelaisesta kansanluonteesta. Flaijereiden jakajia on keskustan alueella kaikkialla. Boat Quayllä sisäänheittäjät tyrkyttävät ruokalistoja ja juomatarjouksiaan. Jos joku paikallinen tulee kadulla juttelemaan, voi olla varma, että hän yrittää kohta myydä jotakin. Eräs puoli markkinahumusta on pompöösi joulukoristelu. Orchard Roadilla on niin hydraulisten varsien varassa nousevia ja laskevia joulukuusia, keinotekoisia lumimyrskyjä kuin perinteisempääkin joulurekvisiittaa.

Turistimatkalla moinen meininki menettelee, eikä Singapore tietenkään ole tässä lajissa edes pahin paikka. Arkielämässä kauppiasmentaliteetti alkaa kuitenkin pidemmän päälle häiritä. Markkinointistrategiat ovat suomalaisesta näkökulmasta jotenkin naiiveja, kuten esimerkiksi tavaratalon seinässä valokirjaimin loistava lainaus Luukkaan evankeliumista: "antakaa, niin teille annetaan". Eräs suomalainen markkinointitehtävissä toimiva henkilö kertoili, että Singaporen kiinalaiset ovat hyvin taitavia tekemään kauppaa, mutta kyky suunnitella pidemmän tähtäimen strategioita on usein vajavainen. Länsimaisia työntekijöitä tarvitaan vetämään suuria linjoja.

Kaikesta yleistämisestäni huolimatta täytyy toki sanoa, että olen törmännyt myös huomaavaisiin ja vilpittömän oloisiin paikallisiin. Sitä paitsi mitalilla on yleensä aina kääntöpuolensa. Viikonloppuna olisi tarkoitus käydä katsastamassa Bangkok, jossa ihmiset ovat kuulopuheiden mukaan ystävällisiä, mutta singaporelaisesta siisteydestä ja turvallisuudesta ei ole tietoakaan. Nähtäväksi jää, onko kuulopuheissa perää.

Markkina-arvoteoriaa singaporelaisittain

Singaporelainen parinetsintäkulttuuri toimii erittäin selkeästi erektuslaisen markkina-arvoteorian mukaisesti, eikä asiaa yritetä edes isommin peitellä. Ihmiset ovat ulkoistaneet rasittavan ja resursseja vievän puolison etsinnän erilaisille yksityisille tai julkisille parinvälitystoimistoille. Lähtötietoina kerrotaan itsestä muutamia markkina-arvoindikaattoreita, kuten tiedot koulutustasosta, tuloista ja omista preferensseistä. Parinvälitystoimisto hoitaa loput. Ja hyvin toimii, kuulemma.

Länsimaisen ekspatriaatin parinhankinnassa pätevät hieman erilaiset säännöt. Singaporessa on olemassa paikallisia nuoria naisia, jotka treffailevat lähes yksinomaan länsimaisia miehiä. Heistä käytetään usein termiä Sarong Party Girl, eli lyhyemmin SPG. Kaikkien SPG:iden motiivit eivät tietenkään ole samanlaiset, mutta stereotyyppinen SPG on juhlinnasta ja länsimaisesta elämäntavasta pitävä, seksuaalisesti vapaamielinen ja materialistinen. Yleensä hän kuuluu alempaan yhteiskuntaluokkaan, mutta ei välttämättä. Tiukan maahanmuuttopolitiikan vuoksi länsimaalaiset ovat Singaporessa yleensä koulutetumpia ja rikkaampia kuin paikalliset, joten länsimaalaisen naiminen voi olla paikalliselle köyhälle tytölle helpoin tie nostaa sosiaalista ja taloudellista statustaan. Useita SPG:itä viehättää ensisijaisesti länsimaisten miesten paikallisesta konservatiivisesta valtavirrasta poikkeava seksuaalinen vapaamielisyys.

Periaatteessa valkoisella miehellä pitäisi olla kelvolliset markkinat myös korkeasti koulutettujen paikallisten naisten keskuudessa. Luokkatietoiset singaporelaiset eivät ole hirveän suopeita luokkarajat ylittäville avioliitoille, mutta korkeasti koulutettujen tyttöjen voi olla hankala löytää veroistaan kumppania paikallisten joukosta, koska naisten koulutustaso on keskimäärin korkeampi. Lisäksi miehet ovat yli kaksivuotisen asepalveluksen takia muutenkin tyypillisesti henkisessä kehityksessä jäljessä paikallisia naisia. Kunnolliset tytöt eivät kuitenkaan yleensä ole hirveän innokkaita tapailemaan länsimaalaisia, koska he pelkäävät leimautuvansa SPG:ksi. Termi on monien mielestä varsin halveksiva, mikä lienee täysin ymmärrettävää - vaikka jotkut ovatkin tittelistään kovin ylpeitä.

Summa summarum: korkean seksuaalisen markkina-arvon omaavalle länsimaiselle miehelle avautuu Singaporessa varsin laaja markkinapotentiaali SPG-segmentissä. Periaate pätee niin yhden yön juttujen kuin pitempienkin suhteiden kohdalla. Sen sijaan nörtähtävällä, keskituloisella ja aseksuaalilla länsimiehellä mahdollisuudet tasa-arvoisen suhteen löytämiseksi eivät liene sen paremmat kuin muuallakaan. Luulisin, että sama pätee aika hyvin joka maassa. Suomalaisissa ATM-blogeissa valitellaan aika-ajoin ulkomaalaisten suhteetonta markkina-arvoetua, mutta todellisuudessa tästä edusta hyötyvät lähinnä ne, jotka ovat valmiiksi jo omassa maassaan YTM-kategoriassa.

Itsenäisyyspäivän juhlintaa

Sedis kaipaili kommenttiosastolla raporttia suurlähettilään itsenäisyyspäivän pirskeistä, joten tässäpä tulee.

Ensinnäkin on todettava, että tiettyjä singaporelaisuuten oleellisesti kuuluvia käyttäytymismalleja on tullut harjoitettua käytännössä aivan liian vähän. Puhun nyt taksin nappaamisesta lennossa. Vapaapäivinä tai myöhäisiltana reilusti ennen baarien sulkemisaikaa ei ole ongelmia. Mutta otapa taksi silloin, kun kaikki muutkin ovat liikenteessä, eli kuuden-seitsemän aikaan arki-iltana. Ei onnistu. Aikani yritettyäni luovutin ja menin bussilla. Tämän takia myöhästyin puolisen tuntia itsenäisyyspäiväjuhlien alusta. Juhlatila oli onneksi sellainen, että mattimyöhäinenkin pystyi hivuttautumaan huomaamattomasti sisälle. Enkä ollut edes ainoa hivuttautuja.

Juhlapaikka oli Meritus Mandarin-hotellin isonpuoleinen tanssisali. Ihmisiä oli paikalla karkeasti arvioiden pari-kolmesataa, ulkonäöstä päätellen enimmäkseen suomalaisia, mutta myös muutamia paikallisia. Saapuessani paikalle, kaikki olivat kerääntyneet kuuntelemaan hartaina suurlähettilään ja jonkun Singaporen valtion edustajan puhetta. Miehet seisoivat juhlavalla puhujankorokkeella, jonka taakse oli asetettu ylväästi Singaporen ja Suomen liput. Ensin puhui suurlähettiläs, ja puheen päätteeksi soitettiin Singaporen kansallislaulu. Sen jälkeen puhui Singaporen edustaja. Tämän jälkeen kuultiin Suomen kansallislaulu.

Sen jälkeen ohjelma oli odotettuun tapaan viinin, oluen, kossusnapsien sekä pikkupurtavan nauttimista seisaaltaan juhlapuvuissa pönöttäen. Tanssia ei ollut: ohjelma puheiden jälkeen oli pelkästään vapaamuotoista seurustelua ja ruokailua. En ikävä kyllä en saanut tilaisuutta jutella itsensä suurlähettilään kanssa, mutta hänen vaimonsa kanssa vaihdoin muutaman sanan. Kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen tilaisuus; diplomaattipiireissä luultavasti tavanomainen, mutta minun asemassani vastaavia pirskeitä saa kokea harvoin.

Bileiden jälkeen tuli eksyttyä Emerald Hilliin jatkoille. Maanantai-illat eivät yleensä ottaen ole suosittuja bileiltoja edes Singaporen kaltaisessa metropolissa, joten asiakaskunta oli kovin harvalukuista ja suomalaisvoittoista. Väriä toi esimerkiksi ympärikänninen sukelluskouluttaja. Olinkin jo ehtinyt unohtaa, kuinka rasittavaa umpihumalaisen ihmisen kanssa kommunikointi voi pahimmillaan olla. Paikalla oli myös erinomaista juttuseuraa, ja Singaporen ja Suomen yhteiskuntien heikkoudet ja vahvuudet tuli ruodittua viimeisen päälle. Lämpimät kiitokset mielenkiintoisesta keskustelusta, jos satutte tätä lukemaan.