Sopeutumisvaiheen yhteenvetoa

Takana on nyt noin kaksi kuukautta oleskelua Singaporessa. Sopeutumisvaihe alkanee siis vähitellen olla ohi, ja seuraavaksi arkitodellisuus alkaa kai läiskimään avokämmenellä päin näköä. No, vakavasti puhuttuna, arki on kyllä ehtinyt tulla sikäli tutuksi, että valtaosa ajasta on vierähtänyt työpaikalla. Työelämän vaatimukset ovat täällä kovat, enkä viitsi erottautua joukosta löysäilemällä heti alkuvaiheessa.

Jonkin verran olen kuitenkin ehtinyt katselemaan paikkoja myös jokapäiväisen elinympäristön ulkopuolelta, lähinnä sunnuntaisin. On uskomatonta, kuinka paljon kaikenlaista Singaporeen mahtuu. Vertailun vuoksi mainittakoon, että saari on pinta-alaltaan vain noin kaksi kolmasosaa Manner-Ahvenanmaasta, ja Hailuotoonkin nähden ainoastaan noin kolme- ja puolikertainen. Ei siis mitenkään hirvittävän iso. Kuitenkin saarelle on ahdettu noin neljä miljoonaa ihmistä, suuri lentokenttä (sekä yksi pienempi), armeijan ampuma-alue, lukuisia laajoja puistoja ja jopa Sentosan lomaparatiisi golfkenttineen. Keskellä saarta on vieläpä luonnonsuojelualue, jossa on edelleen jäljellä useampia neliökilometrejä lähes luonnontilaista viidakkoa.

Edes työläisväestön asumalähiöt eivät vaikuta hirvittävän ahtaasti rakennetuilta, vaan liikkumisväljyyttä ja viheralueita on joka paikassa. On tietysti muistettava, että Suomessa tuikitavallinen yksinasuminen on täällä erittäin harvinaista. Nuoret aikuiset asuvat yleensä vanhempiensa luona tai kimppakämpässä. Siispä kussakin huushollissa on asukkaita keskimäärin monta. Pelkästään yhdessä lähiöiden pari-kolmekymmentäkerroksisista betonihirvityksistä saattaa siis hyvinkin majailla kokonaisen pienen suomalaislähiön verran populaa.

Singaporelaiset ovat hyveellisiä ihmisiä. Näkyvästi humalaisia ei juurikaan näy edes perjantai- ja lauantai-iltaisin. Aurinkoisina sunnuntaipäivinä lapsiperheet ja nuoret aikuiset valtaavat puistot pallopelejä tai leijan lennätystä varten. Viime sunnuntaina West Coast Parkissa tunnelma oli niin lähellä maanpäällistä paratiisia, että saatoin melkein nähdä auringonpaisteessa kiiltelevät sädekehät ihmisten päiden päällä. Vähemmästäkin tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Pakko kai tuollaisen kiiltokuvaväen kaapeissa on jotain luurankoja olla?