Luennoitsija
Pidin eilen vierailuluennon esimieheni vetämällä jatko-opintokurssilla. Koska voin väittää tuntevani aiheeni melkoisen hyvin, tarkoitukseni oli järjestää mielenkiintoinen luentoelämys. Mutta eihän se niin tietenkään mennyt. Ajatus katkeili, enkä näköjään osaa edes kunnolla englantia. Tyylini ja esitystapani oli kuin apinoitu Paavo Lipposelta. Jauhoin kuivaa kakkaani yli kaksi tuntia. Sääliksi kävi opiskelijoita; ressukoilla oli läsnäolopakko. Positiivista oli kuitenkin se, että opiskelijat esittivät muutamia kysymyksiä, mikä toi kuivakkaaseen tilaisuuteen edes jotain elävyyttä. Ehkä joku oppikin jotain.
Puolustuksekseni mainittakoon kuitenkin, että olen joskus itsekin ollut kuuntelemassa täydellisen surkeita esityksiä luentotaiteen saralla. Tuskinpa sentään onnistuin pistämään huonommaksi kuin kaikkein kehnoimmat niistä. Ja opin ainakin sen, että ei tosiaankaan ole helppoa olla karismaattinen ja innostava.
2 Comments:
Luennoitsija pystyy harvoin arvioimaan itseään. Jos opiskelijat ovat iisisti, se VOI tarkoittaa sitä että he kuuntelevat. Tauot ja verkkainen tahti voi jopa auttaa ymmärtämistä, erityisesti jos aksentti on erilainen ja puhuu jollakin muulla kuin äidinkielellään tai kuuntelijat ovat äidinkieleltään jotakin muuta.
Ongelma on sekin, että harvoin saa kuulla todellisia kommentteja omista luennointitaidoistaan tai onnistumisestaan pisteluennolla.
Suomalaisten aksentti englantia puhuessa on kuulemma (ei pelkästään suomalaisten mielestä) selkeämpi kuin monet muut aksentit, joten esitykseni oli luultavasti suhteellisen ymmärrettävä. Mutta kun aika harvoin joudun (pääsen?) pitämään julkisia esityksiä, totuus homman vaikeudesta ehtii siinä välissä aina unohtua. Sitä kuvittelee, että hyvän esityksen tai luennon pitäminen olisi jotenkin helppoa. Mutta eihän se ihan niin ole, ainakaan useimmille. Rutiini toisi tietysti enemmän varmuutta.
Lähetä kommentti
<< Home