Nousukausi ja purukumi

Edellinen kirjoitukseni ei jostain syystä näkynyt päivityksenä Pinserin listalla, eikä kovin moni ole näköjään siksi vielä lukenut sitä. Koska teksti näytti jälkikäteen luettuna paikoin kiusallisen omahyväiseltä ja rumalla tavalla ruumistiselta, katsoin aiheelliseksi sensuroida sitä hieman. Toivottavasti ymmärrätte.

Kävin eilen katsomassa Euroopan Unionin elokuvafestivaalien johdosta täällä esitetyn suomalaisen elokuvan Nousukausi. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut elokuvista, joten kyseessä oli ensimmäinen kerta vähään aikaan, kun ylipäätään kävin elokuvateatterissa. Oletin, että näytännössä olisi lähinnä vain suomalaisia - ja ehkä muita eurooppalaisia - expatteja, mutta yllättäen tupa oli melkein täysi, ja paikallisiakin näytti olevan runsaanlaisesti.

En oikein osaa sanoa, oliko elokuva hyvä vai huono, mutta ajatuksia se kuitenkin herätti. Vaikka kyseessä oli komedia, suomalainen inhorealistinen melankolia tunki voimakkaasti esille. Kovin hauskana en oikein osannut elokuvaa pitää, vaikka siinä olikin muutamia oikeasti hauskoja kohtauksia. Päähenkilöpariskunta oli nuori, koulutettu ja menestynyt, eli selkeästi singaporelaisen ihanteen mukainen. Sen sijaan minun on vaikea kuvitella, että Singaporessa tehtäisiin elokuva, jossa lähiön karheat pikkurikolliset esitettäisiin kaikista kommelluksista huolimatta loppujen lopuksi sympaattisina ihmisinä. Kuvannee ehkä jotain suomalaiseen hengenmaisemaan sisältyvästä rappioromantiikan kaipuusta.

Näytännön jälkeen vieressäni (sattumalta) istunut aasialaistyttö yritti aloittaa kanssani keskustelua ja tarjosi minulle purukumia. Tilanne oli jollakin tapaa absurdi, ja menin täysin lukkoon. Vasta jälkeenpäin huomasin, mikä tilanteessa oli omituista: tyttö tarjosi purukumia, joka on Singaporessa kiellettyä. Joku voisi ehkä nähdä tapauksessa jotain elämää suurempaa symboliikkaa. Minä en tosin keksi, mitä se voisi tarkasti ottaen olla.