Kaakkois-Aasian oravanpesä

Synkät uutiset katastrofialueilta sekoittuvat omien pienten arkimurheideni kanssa ankeaksi keitokseksi, joka vie työtarmon. Jollain sairaalla tavalla toivon, että olisin ollut katastrofialueella. Tunnen kai huonoa omaatuntoa siitä, että seuraan uutisia täältä fyysisesti niin läheltä, mutta henkisesti niin kaukaa. Ehkä kuoleman konkreettinen läsnäolo olisi saanut minut oikeasti tajuamaan omien murheideni todellisen mitättömyyden. Mahdankohan olla päästäni vialla? Tsunamin uhrien traumoja on ulkopuolisen hankala edes kuvitella, joten minun pitäisi olla tietysti erittäin tyytyväinen olooni täällä turvallisessa oravanpesässä.

Singaporen uutislähetyksissä jotkut tapahtumien keskipisteessä olleet kuvailivat tapahtumia innostuneesti ja silmät hehkuen, ikään kuin olisivat olleet keskellä jotain jännittävää seikkailua. Jotkut toiset taas olivat murheen murtamia. Suomen uutislähetyksissä näyttäisi olevan lähinnä jälkimmäisiä. Luonnonmullistus tuntuu olevan suurempi uutinen Suomessa kuin Singaporessa. Singaporelaisia turisteja ei tietenkään ole ollut katastrofialueilla yhtä paljon kuin esimerkiksi suomalaisia, koska täältä ei ole tarvetta lähteä lunta ja jäätä pakoon, eikä länsimaalaisten huippusesonki välttämättä ole paikallisten mielestä parasta matkustusaikaa.

Kyynikko voisi tietysti arvella, että Kaakkois-Aasiassa on totuttu katastrofeihin. Punaisten Khmerien hirmuteot Kamputseassa, Itä-Timorin sota ja terrori-iskut Balilla ja Jakartassa ovat vielä tuoreessa muistissa. Maanjäristysalueen keskipisteessä, Indonesian Acehissa on nytkin sota, tosin luonnonkatastrofin takia sotatoimet ovat keskeytyneet. Singaporelaiset elävät kuin huipputurvallisessa linnakkeessa keskellä turvatonta ja vaarallista maailmaa. Ei levottomuuksia, ei rikollisuutta, ei hirmumyrskyjä eikä mannerlaattojen saumakohtia välittömässä läheisyydessä. Kontrasti naapurimaihin on niin suuri, että kovinkaan monet singaporelaiset eivät edes uskalla omatoimimatkailla muualla Kaakkois-Aasiassa vaikkapa suomalaisten tavoin.