Kampuksen arki

Eilen olin ensimmäistä kertaa tiedekunnan työntekijöiden kokoontumisessa, jossa käytiin kalvosulkeisten muodossa läpi ajankohtaisia asioita. Haaviin olisi periaatteessa voinut tarttua kaikenlaista hyödyllistä informaatiota. Ikävä kyllä, jutuista aika suuri osa meni puhtaasti ohi, koska en tunne kovinkaan hyvin paikallista yliopistojärjestelmää, ja ihmiset käyttivät puhuessaan minulle käsittämättömiä lyhenteitä ja ad hoc -termejä. Esimerkiksi tiettyihin kursseihin viitattiin pelkillä kurssinumeroilla.

Yliopiston yritysmäinen hallintojärjestelmä tuli toki selväksi. Esityksistä suuri osa liittyi tavalla tai toisella talousarvioihin ja rahankäyttöön. Myös työntekijöiden kannustinjärjestelmät tuntuivat kovin samanlaisilta kuin yritysmaailmassa. Julkaisutoiminnan laatua arvioidaan rankkausjärjestelmällä. Konferenssit on ryhmitelty niiden arvostuksen perusteella kolmeen kategoriaan. Ykkösryhmän konferenssien hyväksymisprosentti on tyypillisesti alle 20%, joten hyväksytty julkaisu ykkösryhmässä on hyvä saavutus. Kakkosryhmän konferensseihin seula matka-avustuksille on tiukempi. Kolmosryhmän konferensseihin matka-avustuksia ei pääsääntöisesti myönnetä, ellei kysymyksessä ole joku lähialueella järjestettävä tapahtuma.

Opiskelujärjestelmästä tiedän jonkin verran. Perustutkinto on BSc, eli suomalaisittain kandidaatti. BSc-tutkintojakin on kahta eri lajia, eri kolmevuotinen BSc ja nelivuotinen BSc with Honours. Jälkimmäinen lienee jo aika lähellä kotoista maisteria. Nelivuotiseen tutkinto-ohjelmaan valitaan parhaimmat opiskelijat halukkuutensa sekä ensimmäisen vuoden opintomenestyksen perusteella. Liian huono opintomenestys johtaa ensin akateemiseen varoitukseen ja koeajalle, sitten opinto-oikeuden menetykseen. Järjestelmää voisikin kuvata fraasilla tulos tai ulos. Lisäksi on erilaisia erityisohjelmia sekä arvosanoihin perustuvia luokittelujärjestelmiä, joiden seurauksena kilpailu arvosanoista pysyy kiivaana myös siinä vaiheessa, kun opiskelija jo tietää selviytyvänsä jatkoon seuraavalle kierrokselle. Singaporelaisopiskelijat näyttävätkin pänttäävän lähes kaikkialla; ruokalan pöydissä, ruuhkabussissa ja jopa hampurilaisbaareissa. Kirjojen ääreen nukahtanut opiskelija ei ole mitenkään harvinainen näky kampuksella.

Jatko-opiskelu tuntuu myös suomalaiseen järjestelmään verrattuna tiukalta. Jatkotutkintoja ovat MSc (maisteri) ja PhD (tohtori). Näiden ero on siinä, että MSc-tutkinto painottaa kurssisuorituksia ja PhD tutkimustyötä. MSc-opiskelijat ovat usein teollisuudessa työskenteleviä osapäiväopiskelijoita, jotka haluavat päivittää osaamistaan. Liian huono opintomenestys tohtoriopinnoissa voi myös johtaa siihen, että opiskelija joutuu vaihtamaan MSc-linjalle. MSc-tutkinto tuntuu siis olevan jonkinlainen akateemisten väliinputoajien tutkinto, vastaten siis hieman suomalaista lisensiaattia.

Ennen väitöstilaisuutta tohtoriopiskelijoiden täytyy selviytyä läpi kolmesta eri karsintavaiheesta. Jatko-opintojen ensimmäisen vuoden jälkipuoliskolla opiskelijan täytyy suoriutua valintakokeesta, joka koostuu tutkimuspaperin laadinnasta, suullisesta esityksestä sekä suullisesta kokeesta. Vuosi tämän jälkeen opiskelijan täytyy laatia ja saada hyväksytyksi ehdotus väitöskirjan aiheesta. Lopuksi väitöskirjatyö täytyy hyväksyttää esitarkastusvaiheessa, johon sisältyy myös suullinen esitys arviointeineen. Olen joutunut seurailemaan erään tohtoriopiskelijan taistelua valintakoevaiheessa. Hän on epäonnistunut kokeessa kerran, ja uusinnan hylkääminen tietäisi lähtöpasseja paitsi yliopistosta, luultavasti myös koko Singaporesta. Ei käy kateeksi.