Yliopistoranking

Singaporelaisia on viime aikoina riemastuttanut kovasti paikallisten yliopistojen erinomainen sijoittuminen The Timesin top 200 -yliopistorankingissa (pdf-varoitus). Tämänkaltaista yliopistojen paremmuusvertailua voidaan tietysti kritisoida monellakin hyvällä syyllä. Absoluuttista mittaria yliopistojen keskinäiselle paremmuudelle ei tietenkään ole olemassa, joten arviointikriteerit ovat aina enemmän tai vähemmän kyseenalaistettavissa. Lisäksi yleisarviointi sivuuttaa kokonaan pienessä yliopistossa jollain kapealla alalla tehtävän huipputukimuksen. Maailmalla tämänkaltaisia rankinglistoja kuitenkin tuijotellaan kovasti, joten niiden merkitystä on syytä mietiskellä.

Suomalaisen yliopistojärjestelmän perusajatuksena on taata kaikille mahdollisuus yliopistotutkinnon suorittamiseen taloudellisista lähtökohdista riippumatta. Luonnollisesti yliopistojärjestelmän tarkoitus on myös huolehtia kansallisen kilpailukyvyn tulevaisuudesta. Aluepoliittisilla näkökohdilla on myös huomattava painoarvo. Vaikka maakunnissa on lukuisia pieniä yliopistoja, suomalaisessa järjestelmässä yliopistotutkinto on kuitenkin periaatteessa aina samantasoinen yliopistosta riippumatta. Kaunis ajatus, mutta maailmalla ei kuitenkaan ajatella näin. Tutkintotitteliä tärkeämpää on usein se, mistä yliopistosta titteli on hankittu.

Eliitin hakeutuminen huippuyliopistoihin ei ole maailmalla mikään uusi ilmiö. Singaporelaisyliopistojen nousu rankinglistoille on kuitenkin varsin uutta, ja vielä nykyäänkin singaporelaiseliitti kouluttaa jälkikasvunsa Yhdysvaltain ja Englannin huippuyliopistoissa. Korkeakoulutus on useissa maissa merkittävä osa kansallista kilpailukykypolitiikkaa. Lisäksi lukukausimaksut tuovat kivasti rahaa yliopistojen kassaan. Perinteisesti jenkkiyliopistot ovat haalineet kovalla maineellaan lahjakasta opiskelija-ainesta ympäri maailman. Monet valmistuneista ovat jääneet Yhdysvaltoihin kasvattamaan sikäläistä kansantuotetta ja jatkamaan omalta osaltaan maan historiaa maailman talouden ja teknologian veturina.

Vaikka amerikkalaisyliopistot vielä dominoivatkin rankinglistan kärjessä, trendi näyttää olevan vähitellen kääntymässä. Amerikkalaisyliopistojen sijaan yhä useampi intialainen ja kiinalainen suuntaa nykyään esimerkiksi Britteihin tai Australiaan. Tai jopa Singaporeen. Selityksiä on tietysti monia, mutta osaltaan asiaan vaikuttaa luultavasti myös Yhdysvaltain muusta maailmasta piittaamaton ulkopolitiikka. Ehkäpä punaniskaisten amerikkalaisjunttien kannattaisi miettiä kahteen kertaan, ennen kuin he jatkavat vakiomantransa toistelua: miksi meidän pitäisi välittää muista, laittakoot muut itse asiansa kuntoon omissa maissaan.

Suomessa on joskus väläytelty maksullisen huippuyliopiston perustamista ensisijaisesti ulkomaisille lahjakkuuksille. On hieman vaikea uskoa, että tällä tavalla voitaisiin kilpailla huippuosaajista. Top-listan kärjessä ovat vanhat ja perinteikkäät yliopistot, eikä niiden joukkoon murtauduta kovinkaan helposti. Oikeastaan ainoa suomalaisten yliopistojen valttikortti ulkomailta tulevien opiskelijoiden houkuttimeksi on maksuttomuus, ja siitäkin huolimatta suurin osa huippulahjakkuuksista hakeutuu mieluummin muun maailman maksullisiin huippuyliopistoihin. Korkea verotus ja korkeakoulutetun väen matala palkkataso eivät houkuttele opportunistisesti ajattelevaa talenttiväkeä ainakaan pysyvästi maahan. Ilmainen koulutus on tietysti hyvä houkutin lapsiperheille, mutta yksinäiselle osaajalle Suomella on kansainvälisesti vertailtuna varsin vähän annettavaa. Ja nyt kun öljykin on loppumassa, kukapa haluaisi ajatella tulevaisuuttaan luomuviljelijänä synkässä ja kylmässä pohjolassa?