Demokratia ja "demokratia"

Olen kirjoittanut Singaporen ja Suomen poliittisten järjestelmien eroavaisuudesta aikaisemminkin, mutta aiheeseen on aina hauska palata, koska koska järjestelmät ovat monella tavalla herkullisesti toistensa vastakohtia. Karkeasti yksinkertaistaen voitaisiin sanoa, että Suomessa järjestelmä palvelee ihmisyksilöitä, kun taas Singaporessa ihmisyksilöt palvelevat järjestelmää. Uskoakseni ajattelutavan erot juontavat juurensa niistä kuuluisista kulttuurieroista, joiden perusteella aasialaista kulttuuria kuvaillaan usein länsimaalaisesta yksilökeskeisestä ajattelutavasta poikkeavaksi yhteisölliseksi kulttuuriksi. Esimerkiksi kattavaa sosiaaliturvaa ei tarvita, koska yksilön turvana on yleensä aina perhe- ja sukuyhteisö.

Tällainen ajattelutapa on tietysti karkea yleistys, koska nykyaasialaiset ovat omaksuneet paljon länsimaisen kulttuurin piirteitä. Toisaalta konservatiivinen yhteisöllisyys ei ole tuntematonta länsimaissakaan: ajatelkaapa vaikka Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin perhe- ja sukukeskeisiä lestadiolaisyhteisöjä, jostain amerikkalaisesta amish-väestä nyt puhumattakaan.

Länsimainen liberaali demokratia, jollaiseksi Suomikin laskettaneen, perustuu ajatukselle erilaisten näkökulmien ja aatteiden jatkuvasta kilpailusta. Kun erilaisten mielipiteiden edustajat pääsevät osallistumaan poliittiseen päätöksentekoon, kaikkien on annettava pieniä myönnytyksiä toisilleen. Näin saadaan aikaiseksi kaikkien kannalta edullisimmat kompromissiratkaisut, joissa erilaisten viiteryhmien edut on otettu tasapuolisesti huomioon. Ainakin teoriassa. Demokratian ongelma on siinä, että enemmistön kannalta paras ratkaisu ei välttämättä ole yhteiskunnan kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu.

Demokratia toimiikin parhaiten silloin, kun ei ole olemassa selkeitä vastakkaisia leirejä, vaan eri eturyhmien mielipiteet eri asioissa jakautuvat eri tavoilla. Ajatellaan vaikkapa puolueita A, B, C ja D, joiden kannatusluvut ovat 40%, 30%, 20% ja 10%. Lisäksi ajatellaan, että on kaksi asiaa X ja Y, joita puolueet joko vastustavat ja kannattavat. Jos puolueet A ja C kannattaisivat sekä X:ää että Y:tä ja puolueet B ja D puolestaan vastustaisivat molempia, A ja C voisivat demokraattisella päätöksellä lakkauttaa puolueiden B ja D kannattajien ihmisoikeudet ja karkottaa heidät maasta. Asia käy kuitenkin monimutkaisemmaksi, jos A kannattaa X:ää ja vastustaa Y:tä, B kannattaa Y:tä ja vastustaa X:ää, C kannattaa Y:tä ja X:ää sekä D kannattaa Y:tä ja vastustaa X:ää. Jotta A saisi asian X läpi, se voisi liittoutua C:n kanssa. Toisaalta C voisi liittoutua B:n ja D:n kanssa saadakseen läpi kannattamansa asian Y. Käytännössä vastustajan leirin maastakarkotus ei siis tule kyseeseen, vaan on haettava kompromissiratkaisua.

(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että yhdysvaltalainen kaksipuoluejärjestelmä ei mielestäni ole paljonkaan demokraattisempi kuin singaporelainen yksipuoluejärjestelmäkään. Kahden puolueen systeemissähän vallitsee voimakas vastakkainasettelu, jossa eturyhmien tavoitteet eivät mitenkään voi jakautua kuvatulla tavalla ristiin.)

Singaporelaisessa näennäisdemokratiassa hallitus puolestaan toimii kuten suuryritysten johto. Se ohjailee valtakunnan kehitystä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä sillä ole mitään pakottavaa tarvetta ottaa opposition mielipiteitä huomioon. Tavoitteena on saada yhteiskunta toimimaan mahdollisimman jouhevasti ja tehokkaasti. Kansalaiset voivat antaa palautetta ja tehdä aloitteita, mutta hallitus tekee kuitenkin lopulliset päätökset oman harkintansa mukaan. Tällaisella järjestelmällä on autoritaarisuudestaan huolimatta myös etunsa: populismin ja poliittisen kilpalaulannan sijasta hallitus voi keskittyä tärkeimpään työhönsä, eli hyvien lakien ja säädösten kehittelyyn.

Monissa asioissa ihmisiä rohkaistaan kansalaiskeskusteluun, jotta hallitus saisi käsityksen ihmisten mielipiteistä ja ihmiset voisivat kokea omilla mielipiteillään olevan merkitystä. Esimerkiksi tällä hetkellä pohditaan kiivaasti sitä, pitäisikö kasinotoiminta sallia. Hallintojärjestelmä on ruohonjuuritason asioissa myös hyvin suoraviivainen ja tehokas. Jos selkeä epäkohta havaitaan, se korjataan. Joskus aikaisemmin kirjoitin riittämättömistä bussivuoroista: vain pari viikkoa kirjoitukseni jälkeen asia oli korjattu ja vuoroväliä tihennetty. Ilmeisesti muutkin olivat huomanneet ongelman.

Eduistaan huolimatta singaporelaisessa järjestelmässä tuntuu ikävältä sen hallituskeskeisyys. Kansalaiskeskustelun aiheet ovat hallituksen valitsemia ja keskustelu tuntuu muutenkin ylhäältä ohjatulta. Politiikan suuret linjat ovat kiveen kirjoitettuja, eikä hallitus kaihda koviakaan keinoja oppositiota vastaan. Poliittisessa elämässä sananvapaus on kyseenalainen. Myös päätöksenteon retoriikka tuntuu jotenkin ikävällä tavalla holhoavalta. Esimerkiksi taannoiset parannukset baby bonus -järjestelmään perusteltiin sillä, että Singaporen syntyvyys on liian alhainen, joten valtion tulee ohjailla ihmisiä tekemään enemmän lapsia. Myös valtion parinvälitystoimintaa perustellaan väestöpolitiikalla, ei yksinäisten ihmisten auttamisella. Kai se on sitten rehellistä sanoa nämä asiat suoraan.